Punaisten joukkohaudan muistokivi 2 (Ahvenisto II)

(Opas pysähtyy muistokiven eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen. Ääni on rauhallinen, mutta painokas.) Katsokaa tätä paikkaa. Täällä, Ahveniston puistomaisessa rauhassa, on helppo unohtaa, että seisomme yhden Suomen historian synkimpien ja kiistellyimpien kohtien päällä. Tunnetteko te sen? Tässä ilmassa on tiettyä raskautta, vaikka aurinko paistaisi. Me emme ole vain kiven äärellä, vaan me olemme oven edessä, joka johtaa suoraan vuoteen 1918. Tämä muistokivi ei ole pelkkä graniittipaasi, vaan se on hiljainen todistaja sille, mitä tapahtuu, kun veli kääntyy veljeä vastaan ja kun viha syö järjen. Täällä, tämän maan alla, lepää ihmisiä, joiden elämä päättyi äkillisesti, usein ilman oikeudenmukaista tuomiota, jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä ja ikuisen kaipuun. Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä se kauhu, jota Tampereen kaupunki koki sisällissodan loppuvaiheessa. Kun punaiset antautuivat huhtikuussa 1918, kaupunki muuttui valtavaksi vankilaksi. Tuhansia miehiä ja naisia kahlittiin, ja heitä pidettiin tilapäisissä vankileireissä. Ahvenisto oli yksi näistä keskittymistä. Mutta vankileirien nälkä ja taudit eivät olleet ainoita tappajia. Täällä toteutettiin niin sanottuja teloituksia, joista osa oli virallisia, mutta monet olivat puhtaasti mielivaltaisia. Ihmisiä vietiin pois yksin, ja he eivät koskaan palanneet. Heitä haudattiin tähän maahan kiireellä, usein massahautoihin, joissa yksilöllisyys pyyhkiytyi pois. Se oli aikaa, jolloin ihmishengen arvo määriteltiin pelkän poliittisen värin perusteella, ja tämä muistokivi merkitsee juuri sitä pistettä, missä oikeudenmukaisuus väistyi voittajan oikeuden tieltä. Vuosikymmeniä tämä paikka oli kuin avoin haava, jota yritettiin peittää hiljaisuudella. Pitkään täällä vallitsi eräänlainen yhteinen sopimus: ei puhuta, ei kysytä, ei kaiveta. Syntyi myyttejä ja salaisuuksia siitä, kuka tarkalleen täällä lepää ja kuinka monta sielua on näissä joukkohaudoissa. Joillekin tämä oli paikka, josta piti häpeän vuoksi unohtaa, toisille se oli pyhä maaperä, jota ei saanut häiritä. Pitkään nämä hautausmaat olivat anonyymejä, lähes näkymättömiä kaupunkikuvassa, vaikka ne olivat läsnä jokaisen paikallisen alitajunnassa. Se on ollut osa Tampereen kaupunkipsyykeä – tämä hiljainen tieto siitä, että jalkojemme alla on kerros historiaa, jota ei voi täysin pyyhkiä pois, vaikka kuinka yrittäisi. Nyt, kun seisomme tässä, pyydän teitä hetkeksi hiljentymään. Älkää ajatellko vain poliittisia leirejä tai sotahistoriaa, vaan ajatelkaa niitä yksilöitä: isiä, poikia ja veljiä, joiden tarina jäi kesken. Tämä kivi ei ole vain muisto kuolemasta, vaan se on muistutus siitä, mitä tapahtuu, kun dialogi loppuu ja väkivalta ottaa vallan. Se on varoitus meille kaikille. Kun lähdemme täältä, viennekää tämä tunne mukananne. Muistakaa, että rauha ei ole itsestäänselvyys, vaan se on jotain, jota on vaalittava joka päivä. Kiitos, että kuljitte tämän raskaan, mutta tärkeän polun kanssani.