Luku 1
*(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, kääntyy ryhmää kohti ja hymyilee tiedustavasti. Hän elehtii kädellään kohti talon erikoista arkkitehtuuria ja madaltaa ääntään hieman, ikään kuin kertoisi salaisuutta.)*
Katsokaapa tätä taloa. Täällä, Pakilan rauhallisilla kaduilla, seisoo rakennus, joka ei oikeastaan kuulu tähän maailmaan, tai ainakaan tähän tavalliseen lähiömaisemaan. Tuntuuko teistäkin siltä, että aika hidastuu tässä kohdassa? Pakilan Nukketeatteritalo ei ole vain puuta ja kiveä, vaan se on kuin suuri, kivettynyt unelma. Kun katsotte sen linjoja, voitte melkein kuulla kaukaiset aplodit ja nähdä verhojen heilahtavan. On jotain maagista siinä, miten tämä paikka on säilyttänyt oman, eristäytyneen luonteensa keskellä kasvavaa Helsinkiä. Se on kuin satukirja, joka on jätetty auki pihamaalle, kutsuen meitä astumaan sisään maailmaan, jossa säännöt ovat erilaiset ja mielikuvitus on ainoa valuutta.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Teatteritalo ei syntynyt sattumalta, vaan se on heijastus aikakaudesta, jolloin taide ja käsityö olivat erottamattomia. Nukketeatteri on yksi maailman vanhimmista kerronnan muodoista, ja tämä talo on rakennettu kunnioittamaan sitä perinnettä. Se on toiminut turvasatamana taiteilijoille, jotka halusivat antaa äänen pienille hahmoille ja suurille tunteille. Mietikää niitä tuhansia lapsia ja aikuisia, jotka ovat kulkeneet näiden ovien läpi, jättäen arjen taakseen ja uppoutuen tarinoihin. Rakennuksen arkkitehtuuri itsessään kertoo tarinaa funktionaalisuuden ja taiteellisen vapauden liitosta. Se on suunniteltu palvelemaan nukkien vaatimuksia – korkeita tiloja, kulisseja ja valaistusta – mutta samalla se on säilyttänyt kodikkuuden, joka tekee siitä intiimin. Se on ollut osa Pakilan kulttuurista kudosta, muistuttaen meitä siitä, että taide ei kuulu vain keskustan suurille näyttämöille, vaan se voi asua aivan naapurissa.
Tämän talon ympärille on kuitenkin kietoutunut tietty mystiikka, sellaista, jota ei löydy virallisista oppaista. Sanotaan, että kun teatteri on tyhjä ja valot on sammutettu, nukeilla on oma elämänsä. Paikalliset legendat kuiskailevat, että jotkut hahmot eivät koskaan palaa laatikoihinsa esityksen jälkeen, vaan jäävät vaeltelemaan kulissien taakse, vartioimaan talon muistoja. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko talolla oma sielunsa? Moni vieraileva taiteilija on kertonut tunteneensa täällä erikoista sähköä, ikään kuin seinät imisivät itseensä vuosikymmenten saatossa koetun naurun ja kyyneleet. Se on kuin näkymätön arkisto, joka tallentaa jokaisen esityksen ja jokaisen katsojan ihmettelyn. Tämä mystinen tunnelma on juuri se, mikä tekee talosta enemmän kuin vain rakennuksen – se on elävä organismi.
Nyt, kun olemme seisseet tässä ja kuunnelleet historian havinaa, ehdotan, että katsomme taloa vielä kerran. Mutta älkää katsoko vain seiniä, vaan yrittäkää nähdä ne kaikki tarinat, jotka täällä on kerrottu. Pakilan Nukketeatteritalo opettaa meille, että pienikin hahmo voi kantaa suurta viestiä ja että taide voi muuttaa tavallisen kadunkulman maagiseksi paikaksi. Toivon, että vietätte tämän päivän uteliaina ja annatte mielikuvituksen ohjata teitä, aivan kuten täällä on tehty vuosikymmenten ajan. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani – nyt jatketaan matkaa, mutta pidetään tämä taianomainen tunnelma mielessä.
