Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki

*(Opas pysähtyy muistomerkin ääreen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen. Äänisävy on rauhallinen, hieman painokas, mutta lämmin.)* Katsokaa ympärillenne. Täällä, tämän hiljaisen paikan keskellä, ilma tuntuu erilaiselta. Ehkä se on vain tuuli, tai ehkä se on se valtava määrä muistoja, jotka on tähän maaperään kirjoitettu. Me seisomme nyt Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin äärellä. Tämä ei ole vain kiveä ja pronssia, vaan se on symbolinen silta. Se on paikka, jossa suru ja kaipuu tiivistyvät yhteen pisteeseen. Kun katsotte näitä nimiä tai tätä muistomerkin muotoa, älkää näkineet vain historiaa oppikirjoista, vaan kuvitelkaa tuhansia yksittäisiä ihmiskohtaloita. Täällä me kohdamme sen hiljaisuuden, joka syntyi, kun kodit ja hautausmaat jäivät rajan taakse. Mennäänpä nyt syvemmälle siihen, miksi tämä paikka on olemassa. Toisen maailmansodan jälkeen, kun rajat piirrettiin uudelleen, Suomi menetti Karjalan. Se oli valtava trauma, mutta yksi asia oli erityisen raastavaksi: vainajat. Kymmenet tuhannet ihmiset lepäsivät hautausmailla, jotka jäivät Neuvostoliiton puolelle. Suomalaiset eivät voineet vain lähteä hakemaan vainajiaan, eikä hautojen hoitaminen ollut enää mahdollista. Kuvitelkaa se tunne, kun tiedätte rakkaanne makaavan jossain kaukana, mutta ette voi käydä sytyttämässä kynttilää tai laskemassa kukkaa. Tämä muistomerkki rakennettiin täyttämään se tyhjiö. Se on eräänlainen sijaishauta, yhteinen muistopaikka niille, joiden fyysinen leposija on jäänyt pois tavoitettavuudesta. Se on tunnustus siitä, että vaikka maa vaihtui ja rajat muuttuivat, siteet vainajien ja elävien välillä eivät koskaan katkennut. Tähän liittyy kuitenkin tietynlaista näkymätöntä mystiikkaa ja hiljaisia tarinoita. Monet kertovat, että täällä, muistomerkin läheisyydessä, voi tuntea oudon rauhoittavan läsnäolon. On kuin Karjalan henget olisivat löytäneet tietään tänne, kotiin, vaikka heidän ruumiinsa lepäävät muualla. Se on eräänlainen henkinen siirtymä. Historioitsijana tiedän, että kyse on psykologisesta tarpeesta saada päätös, mutta oppaana ja ihmissaattajana tiedän, että täällä liikkuu jotain, mitä ei voi mitata metreillä tai vuosiluvuilla. Täällä on kohdattu tuhansia kyyneleitä, ja jokainen kyynne on jättänyt jälkensä tähän maahan. Se on muistomerkki, joka ei puhu sotiin, vaan ikävään ja rakkauteen, joka voittaa jopa kuoleman ja valtiorajojen. Nyt, kun olemme pysähtyneet tämän historian äärelle, pyydän teitä hetkeksi hiljaisuuteen. Katsokaa muistomerkkiä vielä kerran ja miettikaa, mitä meidän aikamme tarkoittaa, kun peilaamme sitä tähän valtavaan menetykseen. Tämä paikka opettaa meille, että koti ei ole vain osoite tai maa-alue, vaan se on niitä ihmisiä, jotka meidän sydämiimme ovat jääneet. Toivon, että vietätte vielä hetken omassa rauhassanne ennen kuin jatkamme matkaamme. Olkaa tervetulleita kunnioittamaan tätä hiljaisuutta.