Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston vehreään syliin, ottaa syvään henkeä ja katsoo ryhmäänsä hymyillen, mutta vakavana. Hän elehtii ympärillä olevia puita ja hiljaisuutta.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilmassa leijuvan rauhan, vai onko se kenties jotain muuta, jotain painavampaa? Me seisomme nyt Kullervon puistossa, paikassa, jossa kaupungin kiire tuntuu vaimenevan ja luonnon oma kieli alkavan puhua. Täällä, näiden puiden katveessa, on jotain sellaista, mitä ei löydy historian kirjoista tai virallisista kartoista. Se on eräänlaista pysähtyneisyyttä. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen veden kohinan ja tuntea, kuinka maa jalkojemme alla kantaa muistoja ajalta, jolloin ihminen ja luonto olivat vielä erottamattomia, ja jolloin metsät eivät olleet vain puistoja, vaan pyhäkköjä ja pelon paikkoja.
Mutta mennäänpä syvemmälle, sinne missä historia ja mytologia kietoutuvat toisiinsa. Kullervon nimi ei ole sattumaa, vaan se vie meidät suoraan Kalevalan synkimpiin ja traagisimpiin säkeisiin. Kullervo oli mies, jonka elämää määritti kosto, hylkääminen ja loputon suru. Hän oli hahmo, joka yritti paeta kohtaloaan, mutta löysi itsensä aina uudelleen saman tragedian keskeltä. Täällä puistossa, tässä vehreydessä, on helppo kuvitella, kuinka tällainen kohtalon uhri olisi etsinyt suojaa tai kenties paikkaa, jossa huutaa turhautumustaan taivasta kohti. Historiallisesti ajateltuna tällaiset puistot ja luonnonkaistaleet ovat toimineet kaupunkien keuhkoina, mutta ne ovat myös säilyttäneet palasia siitä vanhasta maailmasta, jossa luonnonvoimat olivat jumalia. Täällä ei ole kyse vain istutetuista puista, vaan siitä jatkumosta, joka yhdistää meidät esi-isiimme ja heidän tarinoihinsa.
Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mikä tekee tästä paikasta erityisen. Jokaisessa metsässä on salaisuutensa, ja Kullervon puistolla on oma mystiikkansa. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa raja todellisuuden ja tarujen välillä on ohuempi kuin muualla. Legendat kertovat, että Kullervon kaltainen kohtalo ei koskaan poistu kokonaan; se jää elämään puiden huminaan ja varjoihin. Jos kuljetaan täällä yksin hämärän aikaan, voi tuntea, että joku seuraa, tai että tuuli kuiskaa nimiä, joita ei pitäisi muistaa. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin muistutus siitä, että ihmissielun pimeimmät puolet – viha, kaipuu ja katumus – ovat yhtä luonnonvoimaisia kuin myrskyt ja tulvat. Tämä puisto on kuin peili, joka heijastaa takaisin meidän omien sisäistämme ristiriitoja.
Joten, kun jatkammme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö polkuja pitkin, vaan pysähtykää hetkeksi. Koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa lintujen ääniä ja kysykää itseltänne, mitä tarinaa te itse tulisitte jättämään tähän maaperään. Me poistumme pian tästä vehreydestä takaisin betonin ja kiireen keskelle, mutta ottakaa tämä hiljaisuus mukaan. Anna tämän paikan opettaa teille, että vaikka elämässä olisi kuinka raskaita hetkiä tai kohtalo tuntuisi murtumattomalta, luonto hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Kiitos, kun kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa varovaisia, ja pysykää uteliaina.