Luku 1
(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, ottaa rennosti asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi, mutta hivenen salaperäisesti.)
Katsokaapa tätä rakennusta. Palvelukoti Joutsenvirta. Ensi silmäyksellä se saattaa näyttää vain yhdeltä kaupungin monista arvokkaista kivitaloista, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja kuuntelette, huomaatte, että täällä ilma tuntuu erilaiselta. Onko se vain syksyinen viileys vai jotain muuta? Tässä paikassa aika ikään kuin hidastuu. Nuo paksut seinät ovat imeneet itseensä vuosikymmenten hiljaisuuden, huokaukset ja tuhansia pieniä arkisia hetkiä. Kun astumme sisään, me emme siirry vain tilasta toiseen, vaan me astumme syvemmälle kaupunkimme muistiin. Täällä jokainen kulunut askelma ja jokainen hämärä käytävä kantaa mukanaan tarinoita ihmisistä, jotka ovat löytäneet täältä turvan elämänsä ehtoopuolella.
Jos katsomme historiaa syvemmältä, Joutsenvirta on ollut peili, josta heijastuu koko yhteiskuntamme muutos. Alun perin rakennus on noussut aikaan, jolloin kaupunki laajeni ja uusi porvaristo halusi näyttää mahtiaan. Arkkitehtuurissa näkyy tuo aikakauden itsevarmuus, mutta rakennuksen käyttötarkoitus muuttui myöhemmin huolehtivammaksi. Kun siitä tuli palvelukoti, se muuttui turvasatamaksi. Kuvitelkaa nyt 1940- ja 50-lukujen tunnelma: täällä on asunut ihmisiä, jotka olivat kokeneet maailmansodat, nähneet valtakuntien murenevan ja selvinneet nälkävuosista. He toivat mukanaan kokonaisen maailman, joka on nyt kadonnut. Täällä on jaettu muistoja ajasta, jolloin kaupunki oli vielä pieni, hevoset kopisivat mukulakivillä ja elämä oli hitaampaa. Seinät ovat nähneet sekä syvää yksinäisyyttä että kaikkein puhtaimpaa inhimillistä välittämistä.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa talossa, myös Joutsenvirralla on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on vuosikausia kiertänyt huhu kellarikerroksen takana olevasta suljetusta siivestä, jonne ei ole ollut asiaa vuosikymmeniin. Sanotaan, että siellä on säilytetty arkistoja, joita ei koskaan haluttu julkistaa, tai ehkäpä kyse on vain kaupunkilaismyytistä, jolla on pyritty selittämään rakennuksen välillä tuntuvia oudosti kylmiä vetoja. Jotkut hoitajat ovat vannonut kuulleensa yöllisin vaimeaa pianon soittoa, vaikka talossa ei ole ollut soitinta kymmeneen vuoteen. Onko se vain rakennuksen rapinaa vai kenties joku menneisyyden asukas, joka ei ole vielä löytänyt tietään ulos? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain kiviseiniä ja kattoa.
Nyt, kun olemme seisseet tässä hetken, kutsun teidät seuraamaan minua sisälle. Mutta pyydän teitä yhtä asiaa: olkaa tarkkana. Katsokaa yksityiskohtia, haistakaa vanhan puun ja vahattujen lattioiden tuoksu ja yrittäkää aistia niiden ihmisten läsnäoloa, jotka tekivät tästä paikasta kodin. Joutsenvirta ei ole vain palvelukoti, se on elävä historian kirja, jonka sivuja me nyt yhdessä selaamme. Olkaa tervetulleita matkalle menneisyyteen, jossa jokainen huone kuiskaa oman tarinansa. Astukaa rohkeasti perään, niin katsotaan, mitä salaisuuksia nämä seinät meille tänään paljastavat.
