Tikkurilantori

(Opas pysähtyy Tikkurilantorin eteen, katsoo ympärilleen ja ottaa rennon, mutta kutsuvan asennon. Hän elehtii kädellään torin avaraa tilaa.) Katsokaapa ympärillenne. Tässä me nyt seisomme, Vantaan sydämessä, Tikkurilan torilla. Jos suljette silmänne hetkeksi, saattatte kuulla vieläkin kaukaisen höyryveturin vihellyksen ja tuntea ilmassa sen vanhan, teollisen kaupungin sykkeen. Tämä ei ole vain asfalttia ja kauppakeskusten välissä oleva aukio, vaan tämä on paikka, jossa Vantaan sielu on muovattu. Täällä on kohdattu, kaupattu ja hyvästelty tuhansia ihmisiä vuosikymmenten ajan. Tunnelma on nykyään kiireinen, mutta jos pysähtyy, voi aistia sen kerroksellisuuden. Tikkurila on aina ollut silta maaseudun ja suurkaupungin välillä, ja tämä tori on ollut se solmukohta, jossa eri maailmat ovat kohdanneet. Mennäänpä nyt vähän syvemmälle historiaan. Tikkurilan nousu ei tapahtunut sattumalta, vaan se oli rautatien ansiota. Kun rata Helsinki–Hämeenlinna avattiin 1860-luvulla, tälle pienelle asemalle syntyi magneettinen voima. Ihmiset alkoivat hakeutua tänne, ja torista tuli luonnollinen keskus. Mutta Tikkurilan todellinen identiteetti syntyi väreistä ja kemiasta. Tikkurilan maali on ollut tämän paikan moottori. Kuvitelkaa ne ajat, kun tehtaat pumppasivat elämää kaupunkiin, kun työläiset virtasivat asemalta torille ja sieltä koteihinsa. Tori toimi sosiaalisena venttiilinä: täällä vaihdettiin kuulumiset, täällä kaupattiin paikallisia tuotteita ja täällä seurattiin ajan virtaa. Kaupunkiympäristö on muuttunut valtavasti, betonirakentaminen ja modernismi vyöryivät päälle, mutta torin funktio pysyi. Se on ollut Tikkurilan olohuone, jossa on nähty niin sotien jälkeinen jälleenrakennus kuin 80-luvun kaupungistumisen huuma. Mutta tiedättehän, että jokaisella vanhalla torilla on omat salaisuutensa. Tikkurilassa myytit kietoutuvat usein maan alle ja kadonneisiin polkuihin. Kerrotaan, että kaupungin rakennusbuumin aikana ja teollisuuden laajentuessa, tähän maaperään on jäänyt hautautuneena vanhoja kulkureittejä ja kellarikerroksia, joita ei enää kartoista löydy. Jotkut sanovat, että torin alla sykkii vieläkin vanha Tikkurila, se hiljainen kylä, joka oli täällä ennen kuin rautatie ja maali tehtiin maailman keskipisteeksi. On tietty mystiikka siinä, miten nopeasti tämä paikka muuttui rauhallisesta metsämaisemasta urbaaniksi keskukseksi. Se on kuin kerrostorttu, jossa jokainen vuosikymmen on jättänyt jälkensä, mutta osa niistä on tarkoituksella peitetty uuden, kiiltävän pinnan alle. Nyt kun katsotte tätä toria uudestaan, näkyykö teille jotain muuta kuin vain läpikulkupaikka? Toivon, että seuraavalla kerralla, kun kiirehditte täällä asemalle tai kauppaan, pysähtytte hetkeksi. Kuunnelkaa kaupungin huminaa ja miettikää niitä tuhansia askelia, jotka ovat tästä kohdasta kulkeneet ennen teitä. Tikkurilan tori ei ole vain paikka, vaan se on jatkumo, joka yhdistää meidät menneisiin sukupolviin. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Nyt olen utelias, miltä teidän mielestänne tämä paikka näyttää sadan vuoden kuluttua?