Luku 1
(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, katsoo hetken ylöspäin ja kääntyy sitten ryhmän puoleen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta äänessä on kokeneen tarinankertojan intohimo.)
Katsokaapa tätä rakennusta. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä kaupungin monista terveydenhuollon yksiköiltä, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja vain kuuntelette, huomaatte, ettei tämä paikka ole vain betonia ja käytäviä. Täällä on tietynlaista painoa ilmassa. Se on sellaista hiljaisuutta, joka syntyy, kun tuhannet ihmiset ovat tulleet tänne etsimään tietään takaisin arkeen, taistelemassa kipua vastaan tai yrittämässä kerätä sirpaleita itsestään. Täällä on hengitetty sekä epätoivoa että valtavaa helpotusta. Kun seisomme tässä, olemme itse asiassa rajapinnalla, jossa lääketiede kohtaa inhimillisen haurauden. Tervetuloa paikkaan, jossa aika tuntuu pysähtyvän, vaikka maailma ympärillä kiirehtii eteenpäin.
Jos katsomme tätä historiallisesta näkökulmasta, meidän on ymmärrettävä Oulunkylän asema Helsingin kehityksessä. Alun perin kylä oli oma maailmansa, maaseutuista idylliä, mutta kaupungin kasvaessa se imeytyi osaksi urbaania sykettä. Kuntoutuskeskuksen kaltaiset laitokset syntyivät tarpeesta hoitaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti, ei vain hoitaa tautia, vaan palauttaa ihminen toimintakykyiseksi. Täällä on nähty lääketieteen valtavia murroksia. Muistakaa ne ajat, jolloin kuntoutus oli vielä karkeampaa, fyysisempää ja ehkä hieman kurinalaisempaa. Nämä seinät ovat todistaneet, miten hoitomenetelmät ovat muuttuneet mekaanisesta harjoittelusta psykologiseen tukeen ja moniammatilliseen otteeseen. Jokainen käytävä on nähnyt tuhansia ensiaskelia, hitaita nousuja sängystä ja niitä pieniä, lähes huomaamattomia voittoja, jotka potilaalle itselleen merkitsevät koko maailmaa. Se on ollut jatkuvaa kamppailua rappeutumista vastaan, ja tässä rakennuksessa se taistelu on käyty päivästä toiseen, vuosikymmenestä toiseen.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös oma varjonsa, sellainen hiljainen myytti, jota ei kirjoiteta virallisiin raportteihin. Kysykää keneltä tahansa, joka on täällä pitkään työskennellyt tai viettänyt öitään näissä tiloissa, ja he kertovat teille siitä omituisesta tunteesta, joka vallitsee tietyissä kulmissa yöaikaan. Sanotaan, että kun käytävät tyhjenevät ja valot himmenevät, täällä voi joskus kuulla vaimeaa kuiskausta tai tuntea katseen niskassaan, vaikka huone olisi tyhjä. Jotkut uskovat, että ne, jotka eivät koskaan täysin toipuneet tai jotka jättivät tänne viimeisen huokauksensa, ovat jääneet vaeltamaan näihin tiloihin. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin haikeaa. Se on kuin historian kaiku, muistutus siitä, että jokainen ihminen, joka on täällä kärsinyt tai toivonut, on jättänyt jälkensä näihin seiniin. Se ontologinen kerrostuma, joka tekee paikasta elävän.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me kuljemme usein näiden rakennusten ohi ajattelematta, mitä niiden sisällä tapahtuu. Mutta tänään me pysähdyimme. Kun jatkamme matkaamme, viennekää mukananne tämä ajatus: jokainen seinä kertoo tarinan, ja jokainen ikkuna on ollut jonkun toivon valo. Katsokaa ympärillenne vielä kerran ja tuntekaa se rauha, joka täällä vallitsee. Meidän on kunnioitettava tätä työtä ja näitä ihmiskohtaloita. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen matkan kanssani. Nyt jatketaan matkaa eteenpäin, mutta pidetään mieli avoimena sille, mitä kaupungimme hiljaiset kulmat meille vielä kertovat.
