Luku 1
(Opas pysähtyy rauhallisesti polun varteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympäröivää metsää ja veden kimmellystä. Hän puhuu lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä.)
Katsokaapa ympärillenne. Hengittäkääpä kunnolla tämä raikas, kostea ilma. Täällä Fallpakanpuistossa on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireestä. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten veden solina tuntuu vaimentavan kaiken muun maailman melun? Tämä ei ole vain puisto tai kokoelma puita, vaan se on kuin elävä aikakapseli. Täällä luonto on ottanut takaisin tilan, mutta se ei ole pyyhkinyt pois menneisyyttä. Päinvastoin, se on kietonut historian syliinsä. Kun kuljemme tässä hiljaisuudessa, me emme vain kävele metsässä, vaan me astumme kerroksittain eri aikakausien läpi. Tunteeko kukaan teistä sen pienen väristyksen ilmassa? Se on juuri sitä, mitä kutsun historian havinaa.
Jos mennään syvemmälle siihen, mitä täällä on tapahtunut, niin pitää muistaa, ettei tämä alue ole aina ollut näin rauhaisa. Sata vuotta sitten, ehkä vielä enemmän, täällä sykkii elämä aivan eri rytmissä. Alue on ollut osa suurempaa kokonaisuutta, jossa luonnonvarat ja ihmisen ahkeruus kohtasivat. Täällä on liikkunut ihmisiä, jotka tiesivät maan ja veden jokaisen salaisuuden; metsästäjiä, kalastajia ja ehkäpä myös niitä, jotka etsivät täältä suojaa maailmalta. Entisajan rakenteet, joista on jäänyt jäljelle vain muutama sammaloitunut kivi tai omituisen muotoinen pengerrys, kertovat tarinaa ajasta, jolloin elämä oli riippuvaista vuodenajoista ja sään armosta. Täällä on tehty päätöksiä, käyty keskusteluja ja kenties jopa solmittu sopimuksia, joita ei koskaan kirjattu ylös mihinkään arkistoon. Se on ollut paikka, jossa työn raskaus ja luonnon kauneus ovat kulkeneet käsi kädessä.
Mutta tiedättehän, että jokaisessa tällaisessa paikassa on myös jotain, mitä ei voida selittää pelkällä historiakirjalla. Paikallisten keskuudessa on kuiskattu tarinoita siitä, että Fallpakanpuiston syvimmät kolot ja vanhimmat puut kätkevät sisäänsä jotain enemmän. Sanotaan, että tietyissä kohdissa metsää aika käyttäytyy eri tavalla. On kerrottu myyttejä vartijoista, jotka eivät ole ihmisiä, mutta jotka valvovat, ettei puiston rauhaa rikota turhaan. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi ja kuuntelee veden kohinaa juuri oikealla hetkellä, voi kuulla kaiun menneistä vuosisadoista tai jopa kuiskausten, jotka ohjaavat kulkijaa oikeaan suuntaan. Onko se vain mielikuvitusta vai jotain muuta? Minä olen kulkenut näitä polkuja vuosia, ja myönnän, että välillä tuntuu siltä, ettei ihminen ole täällä koskaan yksin.
Nyt kun olemme pysähtyneet tämän hetken, haluaisin, että jatkammekin matkaa hitaasti. En suosittele kiirehtimään, sillä Fallpaka ei paljasta kaikkia salaisuuksia kerralla. Kun jatkamme eteenpäin, kiinnittäkää huomiota niihin pieniin yksityiskohtiin: kiven muotoon, sammalen väriin tai siihen, miten tuuli humisee latvustoissa. Anna tämän paikan puhua sinulle. Kun lopulta poistumme puiston rajalta, vienneekö jokainen teistä täältä mukanaan pienen palan tätä rauhaa ja mystiikkaa? Mennäänpä, seuraatte minua, niin katsotaan, mitä seuraava mutka meille paljastaa.
