Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja viittaa kädellään ympäröivää Tervasaaren luontoa ja raunioita.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä Tervasaaren rauhassa, puiden siimeksessä, on helppo unohtaa, että seisomme keskellä Helsinkiä. Tuntuu melkein siltä, kuin kaupungin melu ja kiire jäisivät tuonne sillan taakse. Tässä kohdassa, missä luonto on ottanut vallan, on jotain pysäyttävää. Haistatteko tekin ilmassa vielä hivenen sen vanhan tervan ja merisuolan tuoksun? Se on kuin kaiku menneisyydestä. Me emme ole täällä vain katsomassa vanhoja aitoja tai kasvustoa, vaan me olemme astumassa sisään maailmaan, joka oli täysin erilainen sata vuotta sitten. Tervasaari ei ollut koskaan vain puisto, vaan se oli työn, hien ja kovan arjen näyttämö.
Jos kelataan aikaa taaksepäin, niin tämä saari oli Helsingin teollinen sydän, tervanpolton ja varastojen keskus. Tervasaaren koira-aitaus ei ollut mikään lemmikkipuisto, vaan se liittyy tiukasti sen ajan turvallisuusajatteluun. Kuvitelkaa itsenne 1800-luvun lopulle tai 1900-luvun alkuun. Täällä oli arvokkaita varastoja ja tärkeitä raaka-aineita, joita piti vahtia päivin ja öin. Tuon ajan vartiointikoirat olivat karkeita, pelottavia ja äärimmäisen tehokkaita. Koira-aitauksessa ne eivät viettäneet aikaansa leikkien, vaan ne olivat osa kaupungin infrastruktuuria, valvovia silmiä pimeydessä. Koira oli tuolloin työntekijä, jonka tehtävänä oli pitää uteliaat ja mahdolliset varkaat loitolla. Se oli kurinalaista ja ankaraa aikaa, jolloin ihminen ja eläin toimivat yhdessä kaupungin taloudellisen selkärangan suojelemiseksi.
Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se mielenkiintoinen käänne. Vanhat kaupunkilegendat kertovat, että nämä koirat eivät olleet ainoita, jotka vartioivat saarta. Sanotaan, että Tervasaaren maaperään on jäänyt kätkettynä salaisuuksia, joita ei löydy virallisista arkistoista. Jotkut huhuilevat, että vartijat ja heidän koiransa kohtasivat täällä asioita, joita ei pysty selittämään loogisesti. Ehkä se oli vain merisumun leikkiä tai yksinäisyyden tuomaa harhaa, mutta paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että koirat haistivat jotain, mitä ihminen ei nähnyt. Onko täällä vaeltanut joitakin menneisyyden haamuja, tai kenties jokin muu, joka on jäänyt vartioimaan saarta vielä koirienkin lähdön jälkeen? Kun tuuli humisee noissa puissa, voi melkein kuvitella kuulevansa kaukaisen haukkumisen, joka ei kuulu millekään nykyajan koiralle.
Nyt kun katsotte näitä jäänteitä, miettikää sitä kontrastia. Täällä, missä nyt kävelemme rauhassa ja nautimme vihreydestä, on joskus vallinnut tiukka kuri ja pelko. Se on muistutus siitä, miten kaupunki muuttaa nahkaansa. Luonto on hienovaraisesti peittänyt alleen ankaruuden ja jättänyt meille vain nämä pienet vihjeet. Toivon, että kun jatkamme matkaamme, te kannatte mukananne tätä ajatusta: jokaisen puiston ja jokaisen vanhan aidan takana on tarina, joka odottaa löytäjäänsä. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Mennäänpäpä eteenpäin ja katsotaan, mitä muuta tämä saari meille vielä paljastaa.