Nerone

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä laajasti ympärillä olevan maiseman ylle. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä painottaen sanojaan.) Katsokaapa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilman? Täällä, Rooman sydämessä, historia ei ole vain kirjoissa, vaan se hengittää näiden kivien välissä. Me seisomme nyt paikoissa, jotka kerran kuuluivat miehelle, jonka nimi saa vielä tänäkin päivänä ihmiset vapisemaan tai hymyilemään halveksivasti. Puhun tietysti Neronesta. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuvitelkaa itsenne kaksi tuhatta vuotta taaksepäin. Kuulkaa kaupungin melu, vaunujen kolina kivetyksellä ja tunkakaa ilmassa suitsukkeiden ja palaneen puun tuoksu. Me emme ole vain nähtävyyksien äärellä, vaan me olemme astumassa sisään yhteen historian suurimmista egoista, missä taide, valta ja täydellinen hulluus kohtasivat. Nero ei ollut vain keisari, hän näki itsensä jumalallisena taiteilijana, joka oli vankina poliittisissa velvollisuuksissa. Kun puhumme hänen rakennuksistaan, kuten legendaarisesta Domus Aureaasta eli Kultaisesta talosta, emme puhu vain arkkitehtuurista, vaan puhtaasta ylimyksestä. Kuvitelkaa valtava palatsi, joka kattoi kokonaisen kaupunginosan, koristeltuna norsunluulla, kullalla ja jalokivillä. Siellä oli jopa pyörivä ruokasalue, joka simuloi taivaankappaleiden liikkeitä. Mutta tämän kaiken hinta oli kauhistuttava. Vuonna 64 jKr. Rooma paloi, ja vaikka historioitsijat kiistelevät siitä, sytyttikö Nero tulen itse, hän käytti katastrofia mahdollisuutena raivata tilaa omalle unelmalleen. Hän rakensi raunioiden päälle loiston, joka oli niin groteski, että tavallinen kansa vihasi häntä, vaikka hän yritti miellyttää heitä järjestämällä valtavia urheilu- ja taidekilpailuja. Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se mielenkiintoinen käänne, se myytti, jota rakastamme kerrata. Me kaikki tunnemme tarinan Neronesta, joka soi lyyraansa rauhallisena, kun kaupunki ympärillä liekehti. Onko se totta? Luultavasti ei. Useimmat lähteet kertovat, että Nero oli itse kaukana kaupungista tulipalon syttyessä ja palasi auttamaan evakuointia. Mutta miksi tarina säilyi? Koska Nero oli täydellinen uhri omalle imagolleen. Hän oli mies, joka rakasti huomiota enemmän kuin valtakuntaansa. Hän teki itsestään hirviön, ja historian kirjoittajat, jotka olivat usein hänen vihollisiaan, vain viimeistelivät kuvan. Salaisuus Neronen perinnössä on se, miten yksi ihminen voi muuttaa koko maailman käsityksen vallasta ja hulluudesta. Hän ei ollut vain tyranni, vaan traaginen hahmo, joka hukkui omaan peilikuvaansa. Nyt, kun me jatkamme matkaamme syvemmälle näihin raunioihin, haluan teidän etsivän kivistä jotain tiettyä. Älkää etsikö vain suuria pylväitä, vaan katsokaa pieniä yksityiskohtia, kulumia ja halkeamia. Mietikää, mitä nämä seinät sanoisivat, jos ne voisivat puhua. Nero kuoli sanomalla, että maailma menettää taitavan taiteilijan, mutta katsokaa ympärillenne. Hänen taiteensa ei ollut kankaalla, vaan tässä kaupungissa, jonka hän yritti muovata itsensä kuvaksi. Olkoon tämä muistutus meille kaikille siitä, että valta on katoavaista, mutta tarinat, joita kerromme, elävät ikuisesti. Mennäänpä, katsotaan mitä muuta tämä hullun keisarin kaupunki meille vielä paljastaa.