(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, katsoo ylöspäin ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, käyttäen käsiään korostamaan sanojaan.)
Katsokaa tätä rakennusta. Pysähdytään hetkeksi ja hengitetään tämä ilma. Täällä, Kauklahden sydämessä, seisoo talo, joka on nähnyt enemmän kuin useimmat meistä pystyvät kuvittelemaan. Kun katsotte näitä seiniä, älkää nähneet vain puuta ja maalia, vaan näkykappaleen aikakauteen, jolloin yhteisöllisyys ei ollut vain sana trendikkäässä esitteessä, vaan eloonjäämisen ehto. Tuntuuko teistä se? Se tietty sähkö ilmassa? Tämä on ollut paikka, jossa on naurettu, itketty ja ennen kaikkea taisteltu paremmasta huomisesta. Tervetuloa Kauklahden työväentaloon, eli meidän rakkaaseen Puikkariin. Täällä historia ei ole vain pölyisiä arkistoja, vaan se on läsnä jokaisessa lattialaudassa ja jokaisessa kuluneessa ovenkahvassa.
Pureudutaan nyt hieman syvemmälle. Työväentalot olivat aikanaan paljon enemmän kuin pelkkiä kokoontumistiloja. Ne olivat työväenluokan katedraaleja. Kuvitelkaa nyt 1900-luvun alku ja puoliväli: aikaa, jolloin oikeudet olivat tiukassa ja rautatietyöläiset sekä paikalliset pientuottajat etsivät ääntään. Puikkari syntyi tarpeesta saada yhteinen katto pään päälle – paikka, jossa voitiin keskustella politiikasta, järjestää tansseja ja opettaa lukutaitoa. Täällä on käyty kiivaita väittelyitä, joissa on huudettu ja lyöty nyrkillä pöytään, mutta samalla täällä on koettu ne kaikkein lämpimimmät yhteisöllisyyden hetket. Se on ollut kylän sosiaalinen keskus, jossa luokat kohtasivat, vaikka joskus vain varovasti. Puikkari on todistanut Suomen muutoksen köyhästä maatalousyhteiskunnasta moderniksi valtioksi, ja se on tehnyt sen säilyttämällä oman, itsepäisen luonteensa.
Mutta jokaisella vanhalla talolla on myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Jos kuuntelette tarkkaan, kun talo on hiljainen, sanotaan, että voitte kuulla entisten juhlijoiden kaiun. Puikkarin ympärillä liikkuu tarinoita salaisista tapaamisista ja kuiskauksista, joita ei ollut tarkoitettu ulkopuolisten korville. Erityisesti sota-aikoina ja poliittisina murrosvaiheina nämä seinät ovat pitäneet sisällään salaisuuksia, joita ei kirjoitettu virallisiin pöytäkirjoihin. On kerrottu, kuinka kellarikerroksen hämäryydessä on suunniteltu asioita, jotka muuttivat paikallisten ihmisten elämää pysyvästi. Onko täällä kummituksia? Ehkä ei perinteisessä mielessä, mutta täällä asuu muistojen henkiä. Se on sellaista näkymätöntä historiaa, joka tuntuu niskakarvojen nousuna, kun astutaan huoneeseen, jossa on tehty kohtalokkaita päätöksiä vuosikymmeniä sitten.
Nyt, kun olemme katsoneet menneisyyteen, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Mitä me jätämme jälkeemme? Puikkari on meille muistutus siitä, että rakennukset ovat vain kuoria, mutta ihmisten välinen yhteys on se, mikä antaa niille sielun. Teidän on nyt oma vuoronne astua sisään ja tuntea tämä perintö. Kehotan teitä katsomaan rakenteita tarkasti, mutta tuntemaan ne sydämellänne. Mennäänpä nyt sisälle, katsotaan ne salit ja annetaan historian puhua meille. Toivon, että poistutte täältä hieman erilaisina kuin tulitte – ehkä hieman nöyrempinä ja ehkä hieman uteliampina siitä, mitä me voimme tänään rakentaa yhdessä. Olkaa hyvä, astukaa rohkeasti sisään Puikkarin syleilyyn.
"Automaattisesti haettu nähtävyydet-kohde."