Teatteri Hevosenkenkä

*(Opas pysähtyy Teatteri Hevosenkengän eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja hymyilee tiedostavasti. Hän elehtii kädellään rakennuksen yksityiskohtia.)* Katsokaapa tätä rakennusta. Tuntuuko teistä, että täällä ilmassa on jotain sellaista, mitä ei voi ihan selittää? Se on se teatterin taika. Tervetuloa Teatteri Hevosenkengälle. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain kadun varressa, vaan me olemme kynnyksellä, joka vie meidät pois arjesta. Kuulkaa, miltä kaupungin häly alkaa vähitellen vaimentua, kun me keskitymme tähän paikkaan. Täällä seinät eivät ole vain kiveä ja puuta, vaan ne ovat imeneet itseensä vuosikymmenten huokaukset, naurun ja ne jännittyneet hiljaisuudet, jotka vallitsevat juuri ennen kuin esiripuuhut alkavat. Hevosenkenkä ei ole vain nimi, se on lupaus onnesta ja kohtaamisista, joita täällä on tapahtunut enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan. Jos menemme syvemmälle historiaan, niin täytyy ymmärtää, että tällaiset teatterit olivat aikanaan kaupungin sosiaalisia sydämiä. Täällä ei vain katsottu näytelmää, vaan täällä nähtiin ja tultiin nähdyksi. Kuvitelkaa nyt 1900-luvun alkupuoliskon loisto: miehet silinterihatuissaan ja naiset silkkihelmoissaan, kaasulampun kaltainen valo ja ilmassa leijuva puuterin ja vanhan puun tuoksu. Teatteri Hevosenkenkä on selvinnyt aikakausien vaihdoista, sodista ja kaupungin rakennemuutoksista. Se on nähnyt, kuinka teatteritaide on muuttunut suurista, prameista tragedioista intiimeihin, kokeellisiin esityksiin. Jokainen lattialauta, joka narisee jalkojenne alla, on osa tätä jatkumoa. Täällä on soitettu musiikkia, jota ei enää soiteta, ja lausuttu repliikkejä, jotka saivat kerran kokonaisen salin itkemään tai nousemaan seisomaan. Se on ollut turvasatama taiteilijoille, jotka uskalsivat haastaa vallitsevan moraalin. Mutta teatteriin kuuluu aina myös jotain, mitä ei kirjoiteta virallisiin ohjelmalehtisiin. Hevosenkengällä on oma salaisuutensa, pieni myytti, joka kulkee näyttelijöiden kesken. Sanotaan, että teatterin kulisseissa, siellä missä varjot ovat syvimmillään, asuu entisajan esiintyjä, joka ei koskaan poistunut näyttämöltä. Hän ei ole pelottava, vaan pikemminkin suojelija. Nuoret näyttelijät kertovat, että jos esitys menee täydellisesti, voi kuulla vaimean taputuksen sieltä, missä ketään ei pitäisi olla. Ja jos taas joku unohtaa repliikkinsä, saattaa tuntua pieni, lempeä kosketus olkapäälle, joka palauttaa keskittymisen. Se on tämä näkymätön yhteys menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka tekee Hevosenkengästä elävän olion. Täällä historia ei ole vain kirjoissa, vaan se hengittää kanssamme. Nyt, kun me olemme tunteneet tämän paikan sielun, kutsun teidät sisälle. Mutta ennen kuin astumme kynnyksen yli, muistakaa yksi asia: teatterissa ei ole vain katsojia ja esiintyjiä. Me kaikki olemme osa tätä suurta näytelmää, ja tänään te olette osa Hevosenkengän tarinaa. Astukaa rohkeasti sisään, jättäkää kiireet ulkopuolelle ja antakaa itsenne kuljettaa. Katsotaan yhdessä, mitä salaisuuksia nämä seinät meille vielä paljastavat. Olkaa hyvä, tulkaa perässä, matka jatkuu sisällä.