Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy kirkon eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta.)*
Katsokaapa tätä näkyä. Onko täällä eikö ole ihanaa, miten tämä kirkko lepää tässä maisemassa? Pysähtykää hetkeksi ja vain kuunnelkaa. Tuo tuulen suhina puissa ja hiljaisuus, joka ympäröi tätä paikkaa, ne eivät ole sattumaa. Tässä kohdassa aika tuntuu pysähtyvän. Rekolan kirkko ei ole vain rakennus, se on kuin kivinen ja puinen muistikirja, joka on tallentanut sukupolvien rukoukset, kyyneleet ja juhlat. Kun astumme tänne, me emme vain kävele sisään rakennukseen, vaan me astumme sisään historiaan. Tunnetelettekö sen painon ilmassa? Se on sellaista kunnioittavaa rauhaa, jota on vaikea löytää nykymaailman kiireestä.
Jos katsomme tätä rakennusta tarkemmin, meidän on ymmärrettävä, mitä se on kestänyt. Tämän kirkon historia ulottuu kauas taaksepäin, ja se heijastaa suomalaista sitkeyttä ja uskoa. Alkuperäiset rakenteet ja myöhemmät muutokset kertovat tarinaa ajasta, jolloin kirkko oli kylän ehdoton keskipiste – se oli ainoa paikka, jossa kaikki kohtasivat, rikkaasta köyhään. Arkkitehtuurissa näkyy se tietty karuus, joka on tyypillistä meidän pohjoisille seuduillemme, mutta samalla siinä on jotain syvän lohdullista. Seinät ovat nähneet sodat, nälkävuodet ja suuret herätysliikkeet. Jokainen hirsipalkki ja jokainen naula on lyöty paikalleen aikana, jolloin työ oli raskasta ja materiaalit arvokkaita. Kun katsotte näitä pintoja, miettikää niitä tuhansia käsiä, jotka ovat koskettaneet näitä penkkejä ja seiniä ennen meitä.
Mutta tiedättehän, että jokaisella vanhalla kirkolla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historioihin. Täällä Rekolassa on aina liikkunut puheita näkymättömistä vartijoista ja muistoista, jotka kieltäytyvät poistumasta. On sanottu, että tietyissä kulmissa kirkkoa voi tuntea selässään kylmän väreen, aivan kuin joku vanha seurakuntalainen seisosi vierellänne ja kuiskaisi jotain unohdettua. Jotkut uskovat, että kirkon perustusten alla lepää jotain enemmän kuin vain kiveä – kenties vanha uhripaikka tai salaisuus, joka on haudattu syvälle maan alle, jotta uusi usko voisi nousta sen päälle. Nämä myytit eivät ehkä kuulu historiankirjoihin, mutta ne kuuluvat tähän paikkaan. Ne antavat kirkolle sielun, joka tekee siitä elävän.
Nyt minä ehdotan, että me menemme sisälle, mutta teen teille pyynnön. Älkää vain katsoko rakenteita, vaan yrittäkää aistia sen energian. Kun istutte penkillä, sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa, miltä täällä tuoksui sata vuotta sitten – suitsukkeet, villavaatteet ja kynttilänvaha. Katsokaa kattoa ja miettikää, mitä kaikki ne ihmiset ajattelivat, kun he katsoivat ylöspäin etsien vastausta rukouksiinsa. Rekolan kirkko on meille lahja, silta menneeseen. Olkaa siis varovaisia askelissanne ja avoimia sydäminne. Tervetuloa sisälle kokemaan tämä hiljaisuuden pyhättö.