Luku 1
(Opas pysähtyy hallin eteen, katsoo rakennusta ja kääntyy ryhmän puoleen rennosti, mutta innostuneena.)
Katsokaa tätä rakennusta. Ensisilmäyksellä se näyttää vain tyypilliseltä, funktionaaliselta urheiluhallilta – betonia, lasia ja käytännöllisyyttä. Mutta jos pysähdytään hetkeksi ja kuuntelee, niin näiden seinien sisällä kaikuu paljon enemmän kuin vain pallojen pomppiminen tai vapaaehtoisten valmentajien huudot. Täällä, Leppävaaran sydämessä, on kyse jostain paljon suuremmasta kuin vain liikunnasta. Täällä on kyse yhteisöllisyydestä, siitä kunnon hien ja ponnistelun tunteesta, joka on hitsinut ihmisiä yhteen vuosikymmenten ajan. Haistatteko sen? Senlaisen tutun urheiluhallin tuoksun – sekoitus kumimattoa, vanhaa hikeä ja päättäväisyyttä. Se on tuoksu, joka on pysynyt lähes samana, vaikka maailma hallin ympärillä on muuttunut täysin.
Mennäänpä nyt vähän syvemmälle historiaan. Leppävaara ei ole aina ollut tämä moderni kaupunkikeskus, jolla on asema ja kauppakeskus. Vielä muutama vuosikymmen sitten täällä oli enemmän maaseudun tuntua, ja urheiluhallit olivat niitä paikkoja, joihin koko kylä tai kaupunginosa kokoontui. Tämä halli syntyi tarpeesta antaa nuorille ja aikuisille tilaa purkaa energiaansa aikana, jolloin kaupunkikuva alkoi tiivistyä. Se oli osa sitä suurta pohjoismaista hyvinvointivaltion rakennusprojektia, jossa uskottiin terveeseen mieleen ja terveeseen kehoon. Täällä on pelattu lukemattomia paikallisotteluita, joissa on taisteltu jokaisesta pisteestä kuin kyse olisi ollut maailmanmestaruudesta. Halli on nähnyt Leppävaaran kasvun pikkukylästä urbaaniksi solmukohdaksi, ja samalla se on toiminut ankkurina, joka on pitänyt huolen siitä, ettei urheilun merkitys huku betoniviidakkoon.
Mutta tiedättehän te, että jokaisessa vanhemmassa rakennuksessa on omat salaisuutensa. Täällä Leppävaaran hallilla kiertää tarinoita niistä kaikista hetkistä, jotka tapahtuivat valojen sammuessa. On puhuttu kellarikerrosten hämäristä käytävistä ja niistä legendaarisista ”yöharjoituksista”, joita jotkut intohimoisimmat urheilijat tekivät salaa, kun halli oli virallisesti kiinni. Mutta kaikkein kiehtovin myytti liittyy niihin kaikkiin niihin tuhansiin tunteihin, jotka on täällä vietetty odottaen jotakuta. Sanotaan, että hallin seinät ovat imeneet itseensä kaiken sen jännityksen, pettymyksen ja riemun, jota katsomoiden reunalla on koettu. Jotkut vannovat, että hiljaisina iltoina, kun halli on tyhjä, voi vielä kuulla kaukaisen yleisön hurrauksen tai tuomarin vihellyksen, joka jää kaikuamaan tyhjään tilaan kuin muisto menneistä kulta-ajoista.
Nyt, kun me katsomme tätä rakennusta uudestaan, älkää nähneet vain urheiluhallia. Katsokaa sitä elävänä arkistona, joka kertoo tarinaa meistä itsestämme, meidän kunnianhimostamme ja siitä, miten me olemme oppineet toimimaan yhdessä. Kehotan teitä, kun kuljette tästä eteenpäin, miettikää sitä, kuinka monta elämäntarinaa on täällä alkanut – kuka on löytänyt parhaan ystävänsä tai kuka on löytänyt itsensä täällä salin pohjalla. Olkaapaan kiitollisia siitä, että tällaiset paikat säilyvät, sillä ne ovat kaupungin todellisia sydämiä. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian äärellä, ja nyt jatketaan matkaa kohti Leppävaaran muita salaisuuksia.
