Luku 1
*(Opas pysähtyy rauhallisesti aukion keskelle, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään ympäröivää kaupunkikuvaa. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen mutta vakaa.)*
Katsokaas ympärillenne. Täällä Kaarin kaupungissa aika tuntuu kulkevan eri tahtiin. Kun me seisomme tässä, voitte melkein tuntea ilmassa sen vanhan, hitaamman maailman hengityksen. Se ei ole sellaista kiirettä, mitä suurkaupungeissa näkee, vaan sellaista syvää, juurevaa rauhaa, joka syntyy vain paikoissa, joissa ihminen on elänyt sopusoinnussa luonnon ja työn kanssa sukupolvi toisensa jälkeen. Täällä jokainen katu ja jokainen kulma kantaa mukanaan tarinoita, jotka on kirjoitettu hieleen, puuhun ja kiveen. Kaari ei ole vain piste kartalla, vaan se on kuin elävä arkisto, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa niin saumattomasti, ettei niitä voi enää erottaa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Kaarin on aina ollut paikka, jossa on kohdattu. Se on kasvanut hitaasti, mutta varmasti, ja sen sydämessä on aina sykkivä yhteisöllisyys. Kun mietitään niitä aikaa, kun täällä vielä hallitsivat maatalous ja pienimuotoinen käsityö, niin voitte kuvitella, miten täällä on tuoksunut vastaleikattu heinä ja tuore leipä. Ihmiset täällä eivät vain asuneet vierekkäin, vaan he rakensivat jotain yhteistä. Arkkitehtuurissa näkyy se käytännöllisyys ja rehellisyys, joka on ominaista tälle seudulle. Täällä ei ole pyritty prameiluun, vaan kestävyyteen. Jokainen talo on rakennettu kestämään talven viimat ja kevään sulamisvedet, ja jokainen sokkeli on muisto niistä käsistä, jotka sen muurasivat. Se on ollut selviytymistä, mutta samalla valtavaa ylpeyttä omasta maasta ja osaamisesta.
Mutta tiedättehän, ettei mikään kaupunki ole vain faktoja ja vuosilukuja. Jokaisessa nurkassa on myös salaisuutensa. Täällä Kaarissa liikkuu tarinoita, joita ei löydy virallisista historiankirjoista. Vanhat sanovat, että kaupungin syvimmissä kerroksissa, ehkäpä jossain unohdetun kellarin tai vanhan puistokujan alla, lepää jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. On puhuttu kadonneista kirjeistä ja lupauksista, jotka annettiin sota-aikana ja jotka jäivät ikuisesti vaille vastausta. Jotkut sanovat, että tietyillä öillä, kun sumu nousee maasta, voi kuulla kaukaisen kuoron tai askelia kadulla, vaikka siellä ei olisi ketään. Se on kaupungin oma myytti, se hiljainen kaiku, joka muistuttaa meitä siitä, että me olemme vain vieraita tässä tarinassa, joka jatkuu vielä kauan meidän jälkeemme.
Nyt, kun olemme katsoneet taaksepäin, haluaisin teidät miettimään yhtä asiaa. Kun te kuljette tästä eteenpäin, älkää vain katsoneet rakennuksia, vaan yrittäkää kuunnella niitä. Mitä ne kertoisivat teille, jos ne osaisivat puhua? Mitä te itse jättäisitte jälkeenne tähän kaupunkiin? Kaari on meille kaikille avoin, mutta se paljastaa salaisuutensa vain niille, jotka osaavat pysähtyä ja todella katsoa. Jatketaanpa matkaa, ja katsotaan, mitä seuraava kulma meille paljastaa. Olkaa hyvä, tulkaa perässä, niin mennään katsomaan sitä vanhaa puistoa, jossa aika tuntuu pysähtyneen kokonaan.
