Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy Viholanpuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti ympäröivää vehreyttä.)
Katsokaa tätä rauhaa. Onko uskomattomaa, että olemme vain kivenkutkan päässä kaupungin hälinästä, mutta täällä aika tuntuu hidastuvan? Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon kostean mullan ja havupuiden tuoksun? Viholanpuisto ei ole vain kasa puita ja polkuja, vaan se on kuin kaupungin vihreä keuhko ja samalla historian hiljainen arkisto. Kun kuljemme syvemmälle metsän siimekseen, kaupungin melu vaimenee ja annetaan tilaa luonnon omalle kielelle. Täällä, näiden vanhojen puiden katveessa, voi melkein tuntea, kuinka menneisyys kuiskailee oksien lomitse. Me emme ole täällä vain kävelyllä, vaan me astumme sisään tilaan, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat kietoutuneet yhteen vuosikymmenten saatossa.
Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on ymmärrettävä, että tällaiset alueet eivät syntyneet sattumalta. Viholan kaltaiset puistot heijastavat usein sitä, miten suhtimme kaupunkiympäristöön on muuttunut. Ennen vanhaan nämä maat olivat osa laajempaa maaseutumaisemaa, ehkäpä pienviljelystä, laidunmaita tai metsästysmaita, joita hyödynnettiin puhtaasti käytännön tarpeisiin. Mutta kun kaupunki alkoi laajentua ja betoniviidakko lähestyi, syntyi tarve säilyttää jotain alkuperäistä. Täällä on nähty sukupolvien vaihdokset; täällä on kuljettu työmatkoja, täällä on leikitty lapsuutta ja täällä on etsitty rauhaa sodan jälkeisinä vuosina. Puiston jokainen polku on kulunut tuhansien askelten alla, ja jokainen kivi on nähnyt kaupungin kasvavan ympärilleen. Se on ollut turvasatama niille, jotka halusivat paeta teollisuuden savupiippuja ja löytää takaisin juurilleen, luonnon omaan rytmiin, joka ei tunne kelloa eikä kiirettä.
Mutta tiedättehän te, että jokaisessa vanhassa metsässä on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita siitä, mitä näiden tiheimpien koivikoiden ja sammalikkojen alla oikeasti lepää. Jotkut sanovat, että puiston syvimmillä kolkilla on paikkoja, joissa raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on hämärtynyt. On puhuttu vanhoista raunioista tai kenties hylätyistä rakenteista, jotka on ajan saatossa peitetty vihreällä vaippalla. Myytit kertovat, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen, voi kuulla kaukaisen kaiun ajoilta, jolloin täällä kulki eri ihmiset eri tarkoituksissa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko luonnolla tapana varastoida muistoja? Ehkäpä Viholan puut toimivat eräänlaisina elävinä arkistoina, jotka kätkevät sisäänsä tarinoita, joita ei ole koskaan kirjoitettu historiankirjoihin, vaan jotka elävät vain suullisena perinteenä ja metsän havinaan kietoutuneena mysteerinä.
Nyt, kun olemme kävelleet tämän palan historiaa läpi, haastan teidät tekemään yhden asian. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkkaan. Etsikää se yksi puu tai se yksi kivi, joka näyttää siltä, että se tietää jotain, mitä me emme tiedä. Pysähtykää hetkeksi ja miettikää, miltä tämä paikka näyttää sata vuotta tästä. Viholanpuisto muistuttaa meitä siitä, että me olemme vain vieraita tässä maisemassa, mutta samalla me olemme osa sen jatkumoa. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne näiden puiden alta. Olkaa hyviä ja nauttikaa tästä hiljaisuudesta, sillä se on nykymaailmassa kaikkein harvinaisinta luksusta.