1918 teloitettujen muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen, antaen hiljaisuuden laskeutua ryhmän ylle.) Pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Tunnetteko te tämän ilmassa olevan painon? Vaikka ympärillämme olisi kaupungin hälinää, tämä nimenomainen paikka tuntuu aina siltä, kuin se vetäisi ympärilleen näkymättömän muurin. Täällä, tämän kiven äärellä, aika tuntuu pysähtyneen. Se ei ole vain muistomerkki, vaan se on haava, joka ei ole koskaan täysin parallaxilla parantunut. Kun katsotte näitä nimiä ja tätä karua muotoa, yrittäkää kuvitella itsenne hetkeksi sata vuotta taaksepäin. Kuvitelkaa kevätilta, joka on liian kylmä, ja pelko, joka on niin sakeaa, että sen voi melkein maistaa suussaan. Täällä on tapahtunut asioita, joita on vuosikymmeniä yritetty vaieta, mutta jotka silti huutavat meille tästä maaperästä käsin. Nyt, jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä, meidän on mentävä takaisin vuoteen 1918. Se oli aika, jolloin Suomi oli repinyt itsensä kahtia. Kyse ei ollut vain poliittisesta erimielisyydestä, vaan se oli sota naapuria, serkkua ja joskus jopa omaa isää vastaan. Punaiset ja valkoiset. Kun sota päättyi, alkoi se kaikkein synkin vaihe: terrori. Täällä, juuri tällä alueella, pystytettiin teloitusryhmiä. Se ei ollut säännöllistä sodankäyntiä, vaan se oli kostoa ja pelkoa. Ihmisiä haettiin kodeistaan, heidät vietiin vankeuteen ja lopulta tänne, missä viimeiset sanat jäivät huulille. Moni heistä oli vain nuoria työläisiä, jotka uskoivat parempaan huomiseen, toiset taas olivat vain väärässä paikassa väärään aikaan. Nämä teloitukset eivät olleet vain rangaistuksia, vaan ne olivat viestejä, joilla pyrittiin murtamaan vastapuolen tahto ja puhdistamaan yhteiskunta. Mutta tiedättekö, mikä on tässä kaikkein raskainta? Se on se hiljaisuus, joka seurasi. Tämän paikan ympärille kietoutui vuosien saatossa kerros myyttejä ja salaisuuksia. Pitkään täällä ei puhuttu ääneen siitä, mitä tapahtui. Perheet kätkivät surunsa kellareihin, ja historiakirjat kirjoitettiin voittajien kielellä. Kierteli tarinoita massahautoihin, joita ei koskaan merkitty, ja ihmisistä, jotka katosivat yössä ilman jälkeä. Sanottiin, että tietyissä kohdissa maata ruoho ei kasva yhtä vihreänä kuin muualla, tai että sumuisina aamuina voi kuulla kaukaisia huutoja. Olivatko ne vain kaupungin urbaaneja legendoja vai oliko se kollektiivinen muisti, joka yritti kertoa meille totuuden, vaikka virallinen historia yritti pyyhkiä sen pois? Nyt, kun katsotte tätä muistomerkkiä uudelleen, älkää näkää sitä vain kylmänä kivenä tai historian oppikirjan sivuna. Katsokaa sitä varoituksena. Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, mitä tapahtuu, kun keskustelu lakkaa ja viha ottaa vallan. Se on muistutus siitä, kuinka hauras rauha on ja kuinka kallista on se hinta, jonka viattomat joutuvat maksamaan, kun yhteiskunta sokeutuu. Toivon, että vietätte tässä vielä hetken hiljaisuudessa, kunnioittaen niitä, jotka eivät koskaan päässeet kotiin. Kun olemme valmiita, jatketaan matkaamme, mutta kannetaan tätä hiljaista oivallusta mukanamme loppupäivän ajan.