Luku 1
Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja vain kuunnelkaa. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten kaupungin kaukainen kohina vaimenee tähän vihreään syliin. Me seisomme nyt Leikkipuisto Idassa, mutta älkää antako nimen hämätä. Tämä ei ole vain paikka keinuille ja hiekkalaatikolle. Tämä on kaupunkilainen keidas, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki kohtaavat tavalla, joka pysäyttää kiireen. Täällä ilma tuntuu hieman viileämmältä ja tuoksuu kostealta mullalta ja vanhalta puulta. On kuin astuisimme portaalin läpi pois nykyhetkestä johonkin pehmeämpään, aikaan, jolloin leikki oli vakavin asia maailmassa ja metsä oli lapsen suurin seikkailukenttä.
Jos katsomme ympärillemme, voimme melkein nähdä historian kerrokset tämän maan alla. Tämä alue on osa kaupungimme kasvutarinaa, ja vaikka tänään täällä nauretaan, täällä on ennen kulkenut aivan erilaista väkeä. Ennen kuin täältä tuli leikkipuisto, nämä maat ovat olleet osa laajempaa kaupunkirakennetta, kenties pientaloalueita tai puutarhoja, joissa on viljelty perunoita ja kasvattanut omenapuita sota-ajan niukkuudessa. Ida edustaa sitä ihanteellista kaupunkisuunnittelua, jossa haluttiin tuoda luonto takaisin ihmisten arkeen. Se oli vastaus teollistumisen harmauteen. Täällä on säilytetty tietoisesti tiettyjä puita ja pensaita, jotka ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan. Ne ovat hiljaisia todistajia siitä, miten kaupunki on kasvanut niiden ympärille, mutta ne on jätetty rauhaan, jotta meillä olisi vielä paikka hengittää.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla puistolla on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt tarinoita Idasta ja sen nimen takana olevasta henkilöstä. Sanotaan, että puiston sydämessä, siellä missä varjot ovat syvimmillään, on ollut aikoinaan pieni, salainen puutarha, jota hoiti nainen, joka rakasti kasveja enemmän kuin ihmisiä. Myytti kertoo, että hän istutti tänne kukkia, jotka eivät kuihduneet, ja että puiston rauhallisuus on perua hänen jättämästään energiasta. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen, voi kuulla kaukaisen naurun tai nähdä vilauksen jostain, mitä ei pitäisi olla täällä. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko puistolla oma sielunsa, joka suojelee tätä vihreää saareketta betoniviidakon keskellä?
Nyt, kun olemme kävelleet tämän historian ja mystiikan läpi, haluan teidän tekevän yhden asian. Menkää jokainen omillenne, löytäkää itsellenne yksi puu tai kivi, joka puhuttelee teitä, ja koskettakaa sitä. Tunnukaa sen pinta, tuntkaa sen ikä. Leikkipuisto Ida ei ole vain paikka lapsille, vaan se on muistutus meille aikuisillekin siitä, että meidän on pysähdyttävä. Historian suurin oppi ei löydy vain kirjoista, vaan tästä maan tuntumasta ja luonnon kiertokulusta. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen matkan. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken rauhassa, ennen kuin palaatte takaisin kaupungin kiireeseen.
