Luku 1
*(Opas pysähtyy Merilän palvelutalon eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi silmiin. Hän elehtii kädellään rakennuksen julkisivua kohti.)*
Katsokaa tätä taloa. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää ehkä vain rauhalliselta palvelutalolta, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljete silmänne, voitte melkein kuulla kaupungin sykkeen sellaisena kuin se oli vuosikymmeniä sitten. Täällä, missä nykyään vallitsee levollisuus ja huolenpito, on joskus kohinannut elämä aivan eri tavalla. Tunnetehan tekin sen erityisen energian, joka jää rakennuksiin, kun niissä on asunut ja työskennellyt satoja eri ihmisiä? Merilä ei ole vain kiviä ja puuta, vaan se on kuin kaupungin muistivihko. Täällä seinät ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, muodin muuttuvan ja kaupungin kasvavan ympärille. Se on paikka, joka on aina tarjonnut turvaa ja suojaa, oli kyseessä sitten nuoruuden intohimo tai elämän ehtoopuolen rauha.
Jos sukellamme syvemmälle historiaan, huomaamme, että tämän tontin ja rakennuksen sielu kytkeytyy tiiviisti kaupunkimme kehitysvaiheisiin. Alun perin tällaiset talot olivat usein kaupungin ytimen ja rauhallisempien asuinalueiden rajapinnassa. Ne heijastivat aikansa yhteiskunnallista rakennetta: täällä asui ihmisiä, jotka pitivät kaupunkia pyörimässä, virkamiehiä ja kenties pienyrittäjiä, jotka arvostivat sijaintia ja arvokkuutta. Arkkitehtuurissa näkyy vieläkin se tietty kurinalaisuus ja arvokkuus, joka oli tyypillistä aikakaudella, jolloin rakennuksilla piti olla kasvot ja luonne. Vuosikymmenten saatossa talo on sopeutunut ajan vaatimuksiin, ja siirtymä palvelutaloksi oli luonteva jatkumo. Se on pysynyt uskollisena tarkoitukselleen: se on ollut ihmisten koti. On kiehtovaa miettiä, kuinka monet kohtalot ovat näiden ovien sisäpuolella risteytyneet ja kuinka monta arkista, mutta tärkeää päätöstä näissä huoneissa on tehty ennen kuin kaupunki muuttui sellaiseksi kuin se on tänään.
Mutta kuten jokaisessa vanhassa talossa, myös Merilässä on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt tarinoita kellarikerroksen käytävistä ja ullakon hiljaisuudesta. Jotkut sanovat, että tietyissä kulmissa voi vielä tuntea vanhan ajan läsnäolon, ikään kuin joku entinen asukas kieltäytyisi jättämästä rakastamaansa kotiaan. On puhuttu myös kadonneista kirjeistä ja salaisista sopimuksista, joita on tehty hämäriin iltoihin, kun kaupungin valot ovat vasta syttyneet. Onko kyse vain kaupunkilaismyyteistä vai onko täällä todella jotain, mitä viralliset asiakirjat eivät kerro? Minä uskon, että jokaisessa huoneessa asuu oma tarinansa, jota ei ole kirjoitettu mihinkään kirjaan, vaan joka elää vain niiden muistoissa, jotka ovat täällä viettäneet elämänsä. Se on tuo näkymätön kerros, joka tekee rakennuksesta elävän.
Nyt, kun olemme kurkistaneet historian hämäriin, haluan teidät katsomaan taloa vielä kerran. Älkää nähneet vain palvelutaloa, vaan näkykää se aikakoneena. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, pohdikaa sitä, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tällaisiin seiniin, jos saisitte asua täällä. Historia ei ole vain menneisyyttä, vaan se on pohja, jolle me rakennamme nykyhetken. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt suunnataan kohti seuraavaa kohdetta, mutta pitäkää korvanäppylät auki – kaupunki kertoo tarinoitaan niille, jotka osaavat kuunnella.
