Inkeriläisten ja karjalaisten heimoveteraanien muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä hieman ja antaa hiljaisuuden laskeutua hetkeksi ennen kuin aloittaa.) Katsokaapa tätä paikkaa. Täällä, missä tuuli tuntuu hieman viileämmältä ja puut kuiskailevat vanhoja tarinoita, seisomme paikan päällä, joka ei ole pelkkää kiveä ja pronssia. Se on ankkuri. Monelle meistä tämä on vain yksi nähtävyys muiden joukossa, mutta jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein tuntea sen painon, joka tähän maaperään on laskeutunut. Täällä kohtaavat koti-ikävä, uskollisuus ja se hiljainen suru, jota ei ole voitu huutaa ulos vuosikymmeniin. Tämä muistomerkki ei juhli voittoa sanan perinteisessä merkityksessä, vaan se kunnioittaa ihmisyyttä ja selviytymistä tilanteessa, jossa maailma tuntui repeytyvän kahtia. Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä oikeastaan tapahtui. Me puhumme heimoveteraaneista – inkeriläisistä ja karjalaisista. Kuvitelkaa itsenne 1910-luvun lopulle ja 1920-luvun alkuun. Venäjän keisarikunta romahti, vallankumous pyyhkäisi maan yli ja syntyi valtava kaaos. Samaan aikaan kun Suomi itsenäistyi, itäpuolella asuvat sukulaisemme, nuo suomenkieliset yhteisöt, näkivät mahdollisuuden palata juurilleen tai auttaa veljekseen. He lähtivät vapaaehtoisina, nuorina miehinä, joita ajoi eteenpäin polttava isänmaallisuus ja usko siihen, että he rakentavat vapaata maailmaa. Mutta sota on petollinen. Monet heistä päätyivät vankeuteen, osa katosi Neuvostoliiton syviin vankileireille, ja kotiinpaluu oli monille vain kaukainen haave. He olivat miehiä, jotka taistelivat kahden maailman välissä, usein väärinymmärrettyinä ja historian hämäriin unohdettuina. Tässä kohtaa tarinaan tulee se synkkä, lähes salainen kerros. Pitkään näiden miesten kohtalo oli asia, josta ei puhuttu ääneen. Kylmän sodan aikana heimoveteraanit olivat vaarallinen aihe. Jos olit taistellut ”väärällä puolella” tai liian innokkaasti suomalaisten puolella Venäjän maaperällä, olit leimattu. Monet heistä elivät täällä, Suomessa, varjoissa. He kantivat mitaliaan taskun pohjalla, eivät rinnassa, ja kertoivat lapsilleen vain murusia siitä, mitä olivat nähneet. Se oli hiljaisuuden sopimus. Tämä muistomerkki on tavallaan se hetki, kun tuo salaisuus lopulta murtui. Se on myytin purkamista: he eivät olleet vain sotilaita, vaan uhreja geopolitiikan pelissä, ihmisiä, joiden identiteetti oli jaettu kahden valtion välille. Kun nyt katsotte tätä muistomerkkiä uudestaan, älkää nähneet vain taideteosta, vaan näkykää ne kasvot, joita se edustaa. Ne ovat kasvoja, jotka kaipasivat takaisin kyliin, joita ei enää ollut, tai joihin ei saanut palata. Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, että historia ei ole vain vuosilukuja oppikirjassa, vaan se on elävää kipua ja toivoa. Kun me jatkamme matkaamme, ottakaa tämä tunne mukaan. Muistakaa, että jokaisen kiven alla voi olla tarina, jota ei koskaan kerrottu ääneen, kunnes me tulimme tänne kuuntelemaan. Kiitos, että kuljitte tämän hetken kanssani.