Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti kädet taskuihin ja katsoo ryhmää lämpimästi hymyillen. Hän elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että maailman kiire vain katoaa, kun astumme tänne Leikkipuisto Tuhkimoon? Se on juuri se taika, jota täällä on vaalittu. Me emme ole vain tavallisessa leikkipuistossa, vaan olemme astumassa tilaan, jossa kaupungin syke vaihtuu puiden huminaan ja lapsuuden viattomuuteen. Täällä ilma tuoksuu erilaiselta – se on sekoitus kosteaa sammalta, vanhaa puuta ja jotain sellaista, mitä kutsun aina ”muistojen tuoksuksi”. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi? Se luo tähän paikkaan lähes pyhän, rauhoittavan tunnelman. Tänne on tullut sukupolvi toisensa jälkeen etsimään hengähdystaukoa, ja juuri se jatkuvuus tekee tästä paikasta jotain erityistä.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin tämä alue kantaa mukanaan kaupungimme kasvun tarinaa. Ennen kuin täältä löytyivät keinut ja kiipeilytelineet, nämä maat olivat osa sitä villimpää, koskematonta luontoa, joka määritteli elämää täällä vuosikymmeniä sitten. Kun kaupunki alkoi laajentua ja betoni alkoi vallata tilaa, syntyi tarve säilyttää taskuja, joissa luonto ja ihminen voisivat kohdata. Tuhkimo ei syntynyt sattumalta, vaan se on osa sitä visionääristä ajattelua, jossa uskottiin, että lapsen kehitykselle on välttämätöntä saada koskettaa oikeaa kuorta, kahlata lätäkössä ja kiipeillä oikeissa puissa, ei vain muovimaisilla rakenteilla. Täällä on nähty kaupungin muuttuminen teollisuuden keskuksesta viihtyisäksi asuinympäristöksi, ja puisto on toiminut ankkurina, joka on pitänyt kiinni siitä alkukantaisesta vihreydestä, joka meitä kaikkia yhdistää.
Ja sitten on tietysti se puiston nimi. Tuhkimo. Moni ajattelee tietysti satua, mutta paikallisten keskuudessa on aina liikkunut pieni, hiljainen legenda. Sanotaan, että puiston syvimmässä kolkassa, siellä missä vanhimmat puut kietoutuvat toisiinsa, on paikka, jossa aika pysähtyy. Vanhat tarinat kertovat, että jos täällä kulkee täysin hiljaa juuri hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisia nauruja lapsista, jotka leikkivät täällä jo sata vuotta sitten. Se on sellainen kaupunkimyytti, joka muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä ole täällä ensimmäinen, eikä viimeinen. Tuhkimo ei siis viittaa vain satuhahmoon, vaan se on symboli siitä, miten arkisesta tuhkasta ja maasta nousee jotain kaunista ja loistavaa – kuten tämä puisto on noussut osaksi meidän yhteistä identiteettiämme.
Nyt minä ehdotan, että jätämme oppaan ohjeistuksen hetkeksi taaksemme. Kävelkää vapaasti, tungekaa varpaanne pehmeään maahan ja katsokaa puita ylöspäin. Etsikää se oma rauhanne tästä vihreydestä. Muistakaa, että täällä on lupa olla lapsi, olipa ikä mikä tahansa. Pysähtykää, kuunnelkaa ja annakaa tämän paikan kertoa teille oma tarinansa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian halki kanssani. Nyt on teidän vuoronne löytää Tuhkimon taika.
