Eino Leino

*(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää lempeästi ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa. Ääni on rauhallinen, kutsuva ja hieman mystinen.)* Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko teistä, että ilma on täällä hieman tiheämpää, täynnä sanomatonta kaipuuta ja sellaista pohjoista melankoliaa? Me seisomme nyt paikassa, jossa sanat eivät olleet vain mustetta paperilla, vaan ne olivat elämää, kuolemaa ja sielun vapautusta. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla tuulen kuiskaavan vanhoja säkeistöjä puiden lehdissä. Täällä, Eino Leinon jalanjäljissä, maailma ei ollut vain konkreettinen paikka, vaan se oli tunteiden näyttämö. Tervetuloa syventymään mieheen, joka opetti kokonaisen kansakunnan tuntemaan sielunsa syvyydet ja kääntämään yksinäisyyden kauneudeksi. Mutta kuka tämä mies oikeastaan oli, kun riisumme häneltä kansallisrunoilijan viitan? Eino Leino oli aikansa kapinallinen, älyllinen jättiläinen ja samalla syvästi haavoittuva ihminen. Hän eläsi aikana, jolloin Suomi etsi vielä itseään, ja Leino oli se voima, joka antoi tälle etsinnälle kielen. Hän ei tyytynyt vain kuvailemaan luontoa, vaan hän sukelsi mytologioihin, Kalevalan maailmaan ja eurooppalaisen modernismin virtoihin. Hänen elämänsä oli jatkuvaa tasapainoilua kirkkaan lahjakkuuden ja synkän mielen pimeyden välillä. Se oli taiteilijan kohtalo: polttaa kirkkaammin kuin muut, mutta samalla kuluttaa itsensä loppuun. Kun katsotte näitä näkymiä, muistakaa, että Leino näki täällä jotain enemmän kuin vain metsää ja kiveä; hän näki symbolit, kohtalon ja ihmisyyden raadollisuuden. Tässä kohtaa tarinaan liittyy se osa, jota ei löydä kaikista oppaista. Leinon ympärillä liikkuu aina tietty myytti, eräänlainen sielun vaeltajan aura. Sanotaan, että hänellä oli kyky nähdä asioita, joita tavallinen kuolevainen ei havaitse. Hänen elämänsä oli täynnä salaisuuksia, kiellettyjä intohimoja ja sisäisiä taisteluita, jotka jäivät usein rivien väliin. Moni uskoo, että hänen suurimmat oivalluksensa eivät syntyneet työpöydän ääressä, vaan juuri tällaisissa hiljaisissa hetkissä, yksin luonnon syleilyssä, kun maailman melu vaimeni ja vain intuition ääni jäi jäljelle. Se oli sellaista mystiikkaa, joka teki hänestä enemmänkin shamaanin kuin pelkän kirjailijan. Hän ei kirjoittanut runoja, hän kanavoi maailmankaikkeuden kaipuuta. Nyt, kun me jatkamme matkaamme, haluankin haastaa teidät tekemään jotain. Älkää vain katsoko näitä nähtävyyksiä, vaan pysähtykää hetkeksi. Kuunnelkaa hiljaisuutta ja kysykää itseltänne, mikä on teidän oma kaipuunne, mikä on se teidän sisäinen liekkienne. Leino opetti meille, että suru ja yksinäisyys eivät ole vihollisia, vaan ne ovat portteja syvempään ymmärrykseen. Toivon, että täältä lähdette kotiin hieman rikkaampina, ei ehkä tiedon, vaan tunteen tasolla. Kiitos, että kuljette kanssani tämän polun, ja olkaa hyvä, seurakaa minua vielä tuonne eteenpäin, niin katsomme, mitä muita salaisuuksia tämä maa meille vielä paljastaa.