Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy kirnun reunalle, ottaa rennon asennon ja pyyhkäisee kättään takin poljeen. Hän katsoo ensin alas syvään kiveen ja sitten ryhmäänsä hymyillen.)
Katsokaa tätä. Vain äkkiseltään katsottuna se näyttää vain oudolta reiältä kalliossa, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja tunnette tämän paikan ilman, huomaatte jotain erikoista. Täällä on aina tiettyä rauhaa, mutta samalla sellaista alkukantaista voimaa, joka tuntuu jopa jalkapohjissa. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi tuhansien vuosien taakse, kun ympärillä ei ollut polkuja, taloja tai ihmisiä, vaan vain jäätikköä, joka peitti koko maan paksuna, valkoisena vaippana. Se oli maailma, jossa luonnonvoimat olivat absoluuttisia ja me ihmiset vain pieniä vieraita. Tämä kirnu on kuin aikakone, joka on jähmettynyt kiveen ja odottanut meitä tässä, hiljaa ja tyynenä.
Mutta miten ihmeessä tämä on syntynyt? Tässä tulee se tieteellinen puoli, joka on itse asiassa paljon dramaattisempaa kuin miltä se nyt näyttää. Noin kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun jääkausi oli vetäytymässä, täällä virtasi valtavia määriä sulamisvettä. Se ei ollut vain pientä puroa, vaan raivoisaa, hiekkaa ja kiviä täynnä olevaa virtaa. Jossain tässä kohdassa vesi alkoi pyöriä, syntyi valtava pyörre, joka nappasi mukaansa kovan kiven lohkareen. Se kivi alkoi pyöriä kalliota vasten, kuin jättimäinen, luonnon oma pora. Vuosisatojen ajan, päivä ja yö, vesi ja hiekka hioivat ja kaiversivat tätä kuoppaa syvemmäksi ja sileämmäksi. Se on ollut äärimmäistä kitkaa ja valtavaa painetta. Kun katson tätä sileää pintaa, näen siinä sen loputtoman kärsivällisyyden, jolla vesi voitti kovan graniitin.
Tietysti ennen kuin meillä oli geologiaa ja tiedettä, ihmiset selittivät tämän toisin. Ja rehellisesti sanottuna, ne tarinat ovat paljon värikkäämpiä. Vanhat ihmiset kertoivat, että nämä olivat hiisien tekemiä, siitä nimi hiidenkirnu. Uskottiin, että hiidet käyttivät näitä joko pesuastioina tai kenties paikkoina, joihin ne varastoivat salaisuuksiaan. Joissain tarinoissa sanottiin, että kirnuun saattoi pudottaa kolikon tai pienen uhrilahjan, jotta metsän väki pysyisi tyytyväisenä ja jättäisi kylän rauhassa. On jotain kiehtovaa siinä, miten ihminen on aina pyrkinyt antamaan nimen ja tarkoituksen asioille, jotka tuntuvat liian suurilta tai outoilta ymmärrettäväksi. Se on ollut tapa kunnioittaa luontoa, vaikka se olisi tehty pelon kautta.
Joten, kun te nyt katsotte tuota syvyyttä, kysykää itseltänne: näettekö te siinä vain geologisen prosessin, vai kuuleteko vieläkin sen veden kohinan ja hiisien naurun? Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, että me olemme vain ohikulkijoita. Kivi on ollut tässä ennen meitä ja on tässä vielä kauan sen jälkeen, kun meistä ei ole enää muistoakaan. Mutta juuri se tekee tästä hetkestä arvokkaan. Ottakaa nyt omaa aikaanne, kävelkää reunojen ympäri ja tuntekaa kiven sileys sormissanne. Mietikää sitä voimaa, joka tämän loi. Ja muistakaa, kun lähdette täältä, jättäkää paikka niin kuin se oli, jotta seuraavakin sukupolvi voi tulla ihmettelemään tätä luonnon omaa taideteosta.