Luku 1
(Opas pysähtyy rinteen yläosaan, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään kiven pintaa. Hän katsoo ryhmää lämpimästi, ääni on rauhallinen mutta innostunut.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se hiljaisuus, joka ei ole täysin tyhjä, vaan täynnä jotain... raskasta. Me seisomme nyt Hiidenkirnujenrinteellä, paikassa, jossa luonto on kirjaimellisesti veistänyt muistomerkin ajalle, jota me ihmiset emme pysty edes kunnolla käsittämään. Kun katsotte noita syviä, pyöreitä koloja kalliossa, älkää nähneet vain kiveä ja sadevettä. Näkykentänne ulottuu nyt kymmenien tuhansien vuosien taakse. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin rinne hengittäisi vieläkin sitä muinaista kylmyyttä, joka kerran peitti tämän koko maan. On jotain nöyräksi tekevää siinä, miten meidän lyhyet elämämme kohtaavat tämän ikuisen, hitaasti muuttuvan graniittisen maailman.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä täällä on oikeasti tapahtunut. Jos me kelataan kelloa taaksepäin, päästään aikaan, jolloin tämä koko maisema oli valtavan, kilometrien paksuisen jäämassan alla. Kuvitelkaa se paine ja se voima. Kun jää suli ja vetäytyi, se ei lähtenyt hiljaa. Se toi mukanaan valtavia määriä vettä, joka virtasi täällä raivokkaana, lähes hallitsemattomana. Juuri se vesi, johon oli sekoittunut hiekkaa ja kiviä, loi nämä kirnut. Se oli kuin valtava, luonnon oma hiomakone. Kivet pyörivät näissä koloissa vuosisatojen ajan, hioen graniittia pyöreäksi ja sileäksi, kunnes syntyi tämä surrealistinen näky. Se on geologista taidetta puhtaimmillaan, todiste siitä, että vesi ja aika voittavat kiven. Me kävelemme nyt kirjaimellisesti jääkauden jättämien sormenjälkien päällä.
Sitten on tietysti se, mitä vanhat ihmiset tästä ajattelivat. Geologia on hienoa, mutta myytit ovat elävämpiä. Nimi Hiidenkirnut ei tullut tyhjästä. Hiisi oli suomalaisessa kansanuskossa pimeyden voimia, metsien ja kumpujen haltijoita, jotka eivät olleet välttämättä kovin ystävällisiä kulkijalle. Tarinoiden mukaan nämä koloja eivät hioneet vedet, vaan Hiisi itse. Sanottiin, että hän käytti näitä kirnuja joko valtavina jauhinkivinä tai kenties paikkoina, joihin hän kätki salaisuuksiaan ja kalleimpia aarteitaan. Jotkut uskoivat, että jos kirnuun kurkisti oikeaan aikaan, saattoi kuulla maan alta kuiskausta tai nähdä välähdyksen jostain toisesta maailmasta. Se antoi tälle rinteelle mystisen leiman, joka on säilynyt meissä kaikissa, vaikka tiedämme nykyään totuuden jäämassoista.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain katsoko näitä koloja, vaan menkää lähemmäs. Koskettakaa sitä sileää pintaa ja miettikää, kuinka monta sukupolvea, kuinka monta eläintä ja kuinka monta myrskyä on kulkenut tämän rinteen yli samalla kun kivi on pysynyt paikoillaan. Kun lähdette täältä, ottakaa mukananne tämä tunne siitä, kuinka pieniä me olemme ajan virrassa, mutta samalla kuinka onnellisia, että saamme tämän hetken kokea. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän muinaisen polun läpi. Olkaa varovaisia alamäessä, ja antakaa luonnon hiljaisuuden kantaa teitä vielä hetken.
