Suuntimopuisto

(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuu, eikö? Se tietty rauha, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan tähän vihreään syliin. Me ollaan nyt Suuntimopuistossa, paikassa, jossa kaupungin häly vaimenee ja luonto ottaa vallan. Mutta älkää antako tämän seesteisyyden hämätä. Tämä ei ole vain kasa puita ja nurmikkoa, vaan se on kuin elävä arkisto, joka kantaa mukanaan kerroksia Helsingin kasvusta ja ihmiskohtaloista. Kun hengität tätä raikasta ilmaa, sä et vain haista mäntyjä ja kosteaa maata, vaan sä haistat historian. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja jos pysyy hetken hiljaa, voi melkein kuulla, kuinka menneiden vuosikymmenten kaiut kuiskivat puiden lehvistössä. Jos mennään syvemmälle, niin pitää ymmärtää, että Suuntimi on osa sitä suurempaa tarinaa, miten Helsinki laajeni ja miten täällä on taisteltu tilasta ja luonnon säilyttämisestä. Alun perin täällä on ollut peltomaisemia ja metsää, ja kun kaupungistuminen alkoi vyöryä päälle, monet tällaiset keitaat olisivat voineet kadota betonin alle. Mutta Suuntimopuisto on jäänyt muistuttamaan meitä siitä, millaista täällä oli ennen suuria rakennusbuumeja. Se on toiminut turvapaikkana ja hengähdyspaikkana paikallisille sukupolvelta toiselle. Täällä on kävelty sunnuntaikävelyitä, kun kaupunki oli vielä pienempi, ja täällä on nähty lapsien kasvavan ja vanhusten hidastavan askeliaan. Se on ollut yhteisön sydän, paikka, jossa luonnon kiertokulku ja kaupunkilaisten arki ovat kohdanneet sopusoinnussa. Jokainen vanha puu täällä on nähnyt kaupungin muuttuvan ympärillään, mutta se on pysynyt itse vakaana, ikään kuin vartioimassa tätä pientä palaa alkuperäistä maailmaa. Mutta tiedättehän te, että jokaisessa vanhassa puistossa on omat salaisuutensa. Täälläkin on liikkunut tarinoita, jotka eivät löydy virallisista historiakirjoista. Sanotaan, että puiston syvimmät kolkat ja tiheimmät pensaikot kätkevät sisäänsä muistoja, joita ei ole kirjoitettu ylös. On puhuttu hylätyistä poluista, jotka johtavat paikkoihin, joita ei enää löydy kartalta, ja myytit kertovat, että tietyissä valoissa, juuri hämärän aikaan, voi nähdä vilauksia menneisyydestä. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä se on puiston tapa kertoa meille, ettei kaikki ole koskaan täysin poissa. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Ei se ole vain kasvitieteellinen kohde, vaan se on tunteiden ja muistojen säilytyspaikka, jossa jokainen kuljetu polku kantaa mukanaan jonkun toisen salaisuutta. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haastan teidät tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkkaan. Etsikää se yksi puu tai se yksi kivi, joka puhuttelee teitä. Mietikää, kuka on seissyt täsmälleen samassa kohdassa sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut. Suuntimopuisto ei pyydä meiltä paljoa, vain hetken huomiota ja kunnioitusta. Olkaamme siis uteliaita ja annetaan tämän paikan kertoa meille omat tarinansa. Mennäänpäpä eteenpäin, katsotaan mitä seuraava mutka meille paljastaa.