Luku 1
(Opas pysähtyy Lontoonkujan suulle, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee äänensä hieman, ikään kuin hän kertoisi salaisuutta.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä, tämän kapean ja varjoisan Lontoonkujan suulla, kaupungin kiire tuntuu vaimenevan. Huomaatteko, miten ilma muuttuu? Se on raskaampaa, melkein kosteampaa, ja seinien rapistuva rappaus tuntuu kuiskailevan tarinoita, joita kaupungin viralliset oppaat eivät yleensä mainitse. Täällä ei ole kiiltäviä näyteikkunoita tai moderneja neonvaloja, vaan jotain paljon alkukantaisempaa. Tämän kujan jokainen kulmakivi on nähnyt vuosisatojen tulon ja menon, ja jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla kaukaisen hevoskärryjen kolinan ja tuntea hiilen katkun ilmassa. Me emme ole vain kävelyllä kadulla, vaan olemme astumassa sisään kaupungin muistiin, paikkaan, jossa aika on pysähtynyt.
Jos menemme historian syvään päätyyn, tämä kuja ei ole aina ollut vain hiljainen kulkuväylä. Sata tai kaksisataa vuotta sitten tämä oli kaupungin sykkivä, joskin likainen, sydän. Täällä risteivät tavaravirrat ja ihmiskohtalot. Kujalla sijaitsi pieniä pajoja, hämäriä varastoja ja kellariapajaa, joissa tehtiin työtä, jota ei haluttu näyttää päivänvalossa. Se oli maailma, jossa käsityöläiset ja kauppiaat neuvottelivat kaupoistaan kuiskaten, ja jossa jokainen oviaukko saattoi kätkeä taakseen jotain odottamatonta. Arkkitehtuuri itsessään kertoo tarinaa selviytymisestä; huomaatte, miten talot nojaavat toisiinsa, ikään kuin ne tukisivat toisiaan painon alla. Tämä oli kaupunki kerroksina: pinnalla oli säädyllinen porvaristo, mutta täällä, Lontoonkujalla, nähtiin kaupungin todellinen kasvot, sen nälkä, ahneus ja periksiantamaton elinvoima.
Mutta kuten jokaisella vanhalla kujalla on, myös tällä on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on pyörinyt legenda, ettei tämä kuja ole vain maallinen tie, vaan jonkinlainen rajakivi. Sanotaan, että tietyissä kuun vaiheissa, kun sumu nousee tiiviinä kadun pinnasta, voi kohdata ihmisiä, jotka eivät kuulu tähän vuosisataan. On kerrottu tarinoita kadonneista kirjeistä ja viesteistä, jotka on jätetty täällä seinien rakoihin ja joita ei koskaan löydetty. Jotkut uskovat, että kujan alla kulkee vanha, unohdettu tunneli, joka johti suoraan kaupungin valtaistuimien ja hovien salaisiin kamareihin. Olipa kyseessä vain kaupunkimyytti tai historiallinen totuus, tunnelma täällä on kiistaton. Tuntuu siltä, että jokin näkymätön voima tarkkailee meitä näiden tummien ikkunoiden takaa, odottaen, että joku kysyisi oikean kysymyksen.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Mutta pyydän teitä yhtä asiaa: kun kävelette nyt eteenpäin, älkää kiirehkö. Koskettakaa seinää, katsokaa ylös kattojen rakoihin ja kuunnelkaa. Kuka teidän mielestänne on se henkilö, joka on täällä kulkenut sata vuotta sitten? Mitä hän olisi sanonut teille? Lontoonkuja ei anna vastauksiaan helposti, mutta se antaa ne niille, jotka osaavat pysähtyä. Kiitos, että kuljette kanssani historian hämärässä. Mennäänpä katsomaan, mitä seuraava kulma meille paljastaa.
