Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämminhenkisesti. Hän elehtii kädellään ympäröivää tilaa ja laskee ääntään hieman, luoden odotuksen tunnun.)*
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä kaupungin häly vaimenee ja historia alkaa hengittää, me seisomme nyt Matthias Alexander Castrénin jalanjäljissä. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein haistaa vanhan paperin, musteen ja kenties ripauksen kaukaisia, tuntemattomia maita. Castrén ei ollut vain oppinut mies, hän oli sielultaan tutkimusmatkailija, mies, joka ei tyytynyt lukemaan maailmaa kirjoista, vaan halusi kokea sen ihollaan. Tässä paikassa ei ole kyse vain rakennuksista tai muistomerkeistä, vaan siitä palosta, joka ajaa ihmisen jättämään kaiken tutun taakseen ja suuntaamaan kohti tuntematonta. Tunnetteko tekin sen pienen jännityksen ilmassa, sen uteliaisuuden, joka vei hänet kaukaisille aroille?
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, kuka tämä mies oikein oli. Castrén eli aikana, jolloin Suomi etsi vielä omaa identiteettiään, ja hän ymmärsi jotain ratkaisevaa: meidän juuremme eivät ole vain täällä, vaan ne ulottuvat syvälle Siperiaan ja pohjoisille aroille. Kuvitelkaa itsenne 1840-luvulle. Castrén lähti matkoilleen lähes tyhjin käsin, usein vain kielellisellä lahjakkuudellaan ja järkkymättömällä tahdollaan varustettuna. Hän vietti vuosia vaeltaen jäätävissä olosuhteissa, nukkuen teltoissa ja eläen samalla tavalla kuin tutkimensa, samojedit ja muut pohjoiset kansat. Hän ei ollut vain havainnoija, vaan hän uppoutui kieliin ja tapoihin niin syvästi, että hän pystyi avaamaan meille oven maailmaan, joka oli aiemmin ollut täysin suljettu. Hän keräsi sanastoja, tarinoita ja esineitä, jotka muodostivat perustan koko suomalais-ugrilaiselle tutkimukselle. Se oli työtä, joka vaati valtavaa fyysistä ja psyykkistä kestävyyttä; se oli tavallaan älyllistä sissisotaa tietämättömyyttä vastaan.
Tämän kaiken keskellä on kuitenkin se puoli, josta harvoin puhutaan oppikirjoissa. Castrénin elämä oli täynnä hiljaista draamaa ja lähes myyttistä uhrautumista. Sanotaan, että hänen intohimonsa kieliin oli niin rajuton, että hän unohti usein oman terveytensä ja perustarpeensa. Hän eli jatkuvassa ristiriidassa akateemisen maailman sääntöjen ja erämaan vapauden välillä. Myytti kertoo miehestä, joka kuuli kieliä, joita kukaan muu ei enää ymmärtänyt, ja hänestä tuli eräänlaiseksi siltana elävien ja kadonneiden kulttuurien välille. Hän ei etsinyt kultaa tai valtaa, vaan hän etsi totuutta siitä, kuka me olemme. Se on ehkä kaikkein arvokkain aarre, jonka tutkimusmatkailija voi löytää: ymmärrys omasta alkuperästään.
Nyt, kun me seisomme tässä, kysyn teiltä: mikä on teidän oma ”Siperianne”? Mikä on se tuntematon alue, jonne te uskaltaisitte lähteä tutkimusmatkalle, jos tietäisitte, että löytäisitte sieltä jotain merkityksellistä? Castrén opetti meille, että vastaus löytyy vain kysymällä, kuuntelemalla ja uskaltamalla astua mukavuusalueen ulkopuolelle. Toivon, että tämä vierailu jättää teille jotain enemmän kuin vain historian tuntia. Toivon, että se sytyttää teissä pienen kipinän uteliaisuudesta. Kiitos, että kuljette tämän polun kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta pysykää tarkkana – historia kuiskailee täällä jokaisessa kulmassa.