M. A. Castrén

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää ja hymyilee itsevarmasti, mutta lempeästi. Hän elehtii käsillään ja laskee äänen hieman salaperäiseksi.) Hyvää päivää kaikille! Ottakaa hetki aikaa ja vain pysähtykää. Suljake silmänne ja kuvitelkaa itsenne takaisin ajassa, aikaan, jolloin maailma oli vielä täynnä valkoisia läiskiä kartalla ja ihminen uskoi, että kieli on avain maailman alkuun. Me seisomme nyt paikan päällä, joka ei ole vain rakennus tai muistomerkki, vaan se on portti yhteen Suomen suurimmista henkisistä seikkailuista. Täällä, M. A. Castrénin jäljillä, ei puhuta vain pölyisistä kirjoista tai arkistoista, vaan puhumme intohimosta, lähes pakkomielteisestä halusta ymmärtää, kuka me olemme ja mistä me tulemme. Tunnukaa se ilmassa – se on uteliaisuutta, joka ei tunne rajoja, ei säästään eikä väsymystä. Katsokaapa tätä ympäristöä. Matthias Alexander Castrén ei ollut mikään tavallinen virkamies, vaan hän oli vero tutkimusmatkailija, jonka visio oli valtava. 1800-luvun puolivälissä hän lähti matkaan, joka saisi nykyihmisen kalistelemaan hampaitaan. Hän ei lähtenyt lomalle, vaan hän suuntasi Siperian halki, syvälle Venäjän takamailla, aina shoresi rannoille ja Kamekanin aroille asti. Imagineerikaa ne olosuhteet: jäätävät talvet, loputtomat etäisyydet ja kieliä, joita kukaan ei ollut aiemmin systemaattisesti tutkinut. Castrén ei etsinyt kultaa, vaan hän etsi sanoja. Hän keräsi sanastoja ja kielioppeja eri kansoilta, koska hän tiesi, että kielitiede on historian ainoa todellinen aikakone. Hän rakensi sillan nykyisyyden ja muinaisten kansojen välille, ja tässä ympäristössä hän pystyi lopulta jalostamaan kaiken sen valtavan aineiston, joka loi pohjan suomalaisen kansallisuuden ymmärrykselle. Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se pieni, mystinen vivahteisto. Tiedättekö, että Castrénin matkoissa oli kyse jostain paljon suuremmasta kuin vain kieliopista? Kiertää huhu, tai ehkä se on enemmänkin historioitsijoiden intuitio, että Castrénin matka oli eräänlainen henkinen pyhiinvaellus. Hän etsi kadonneita linkkejä, melkein myyttistä alkukotia, josta kaikki pohjoiset kansat olivat lähtenä. Sanotaan, että hänellä oli kyky kuunnella sellaista, mitä muut eivät kuulleet – hän ei vain kirjanut sanoja ylös, vaan hän tunkeutui shamaanien maailmaan ja kansojen syvimpiin uskomuksiin. Hänen elämänsä oli jatkuvaa kamppailua ajan kanssa. Hän tiesi, että aikaa on vähän, ja se kiire, se lähes kiihkeä palo löytää totuus ennen kuolemaa, on jotain, mikä värähtelee vielä näissä seinissä ja näissä muistoissa. Nyt, kun me olemme katsoneet tätä historian suurta kuvaa, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Castrén palasi matkoiltaan väsyneenä ja sairasena, mutta hänen kynänsä ei lakannut kulkemasta. Hän jätti meille perinnön, joka muistuttaa meitä siitä, että maailma on aina suurempi kuin meidän oma takapihamme. Joten, kun te jatkatte matkaanne täältä, älkää vain kävelkökää ohi, vaan kysykää itsenne: mikä on se teidän oma suuri kysymyksenne, jonka eteen te olisitte valmiita matkustamaan maailman ääriin? Toivon, että Castrénin periksiantamattomuus inspiroi teitä katsomaan hieman pidemmälle horisontin taakse. Kiitos seurastanne, ja nyt jatketaan matkaa!