Vapaudenpatsas

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään kohti horisonttia, jossa kuparinvihreä hahmo kohoaa Liberty Islandin saarella.)* Katsokaapa tuota. Kun seisomme tässä, Manhattanin tuulenvire kasvoillamme ja sataman pauhu korvissamme, tuo hahmo näyttää melkein siltä, kuin hän hengittäisi. Vapaudenpatsas ei ole vain valtava kuparimöhkäle tai turistimagneetti, vaan se on maailman ehkä tunnetuin symboli, joka on toiminut majakkana miljoonille. Kuvitelkaa itsenne sadan vuoden taakse: te olette matkustaneet viikkoja ahtaassa höyrylaivassa, nälkäisinä ja väsyneinä, ja yhtäkkiä, sumun keskeltä, tuo soihtu syttyy näkyviin. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että olette perillä, että täällä on paikka teille. Se tunne, se toivon kipinä, on edelleen läsnä tässä ilmassa, jos vain pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Mutta mennäänpä nyt syvemmälle siihen, miten tämä kaikki alkoi. Patsas ei syntynyt amerikkalaisesta ideasta, vaan se oli itse asiassa ranskalaisten lahja. Frédéric Auguste Bartholdi, nuori kuvanveistäjä, halusi kunnioittaa Yhdysvaltojen itsenäisyyttä ja juhlistaa demokratian voittoa. Mutta kuten kaikki suuret projektit, tämäkin oli täynnä draamaa. Ranskalaiset hoitivat ulkokuoren, mutta amerikkalaisten piti pärjätä jalustan kanssa, ja rahan loppuminen oli lähellä useammin kuin kerran. Sitten astui kuvaan Gustave Eiffel – kyllä, juuri se sama mies, joka rakensi Pariisin rautatornin. Eiffel suunnitteli patsaan sisälle nerokkaan joustavan teräsrakenteen, joka antaa hahmon liikkua tuulessa. Ilman sitä patsas olisi murtunut jo vuosikymmeniä sitten. Se on siis yhdistelmä ranskalaista taidetta, insinööritaitoa ja amerikkalaista sitkeyttä, joka on kestänyt ajan hampaan. Tässä kohtaa haluan kertoa teille jotain, mitä ei aina kirjoiteta esitteisiin. Monet luulevat, että patsas on aina ollut tuon värinen, mutta alkujaan se oli kirkkaan oranssinruskea, kiiltävää kuparia. Se näytti lähes kultaiselta auringonvalossa. Vuosikymmenten aikana suolainen merituuli ja hapettuminen tekivät tehtävänsä, ja patsas sai tämän tunnistettavan vihreän patinan. Mutta katsokaa tarkemmin hänen jalkojaan. Usein jäämme tuijottamaan soihtua, mutta patsaan jaloissa on jotain, mitä harva huomaa: hän ei vain seiso paikallaan, vaan hän astuu eteenpäin. Hänen jalkojensa juuressa on katkenneita kahleita ja kääreitä. Se on hienovarainen, mutta voimakas viesti siitä, että vapaus ei ole passiivinen tila, vaan se on aktiivista liikkumista pois orjuudesta ja tyrannian kahleista. Nyt, kun meidän on aika jatkaa matkaa, haluan teidän tekevän yhden asian. Kun katsotte patsasta vielä kerran, älkää nähneet vain monumenttia, vaan kysykää itseltänne, mitä vapaus tarkoittaa teille tänään. Tämä patsas on nähnyt maailman muuttuvan, sodat ja rauhan, ja se seisoo siinä edelleen, muistuttamassa meitä siitä, että toivo on universaali kieli. Olipa kyse sitten unelmista, uudesta alusta tai vain oikeudesta olla oma itsensä. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian läpi kanssani. Nyt mennään, ennen kuin kaupungin syke vie meidät taas mennessämme!