Mikael Agricola

Tervetuloa, hyvät matkakumppanit. Ottakaa hetki aikaa ja pysähtykää. Kun katsomme tätä näkymää, yritäkää unohtaa hetkeksi nykyajan kiire, autojen melu ja sähkövalot. Kuvitelkaa itsenne viisiksata vuotta taaksepäin. Ilma on kostea, tuoksuu puun savulle ja ravan mureneville seinille. Me seisomme paikassa, jossa kieli ei ollut vain viestintäväline, vaan valtataistelu ja pelastusrengas. Täällä, näiden seinien suojissa, yksi mies istui kynttilän valossa, kynä kädessään, ja yritti antaa äänelle, jota kukaan ei ollut ennen kirjoittanut. Mikael Agricola ei ollut vain oppinut mies, hän oli visionääri, joka uskoi, että tavallisimmallakin talonpojalla on oikeus ymmärtää maailmaa ja jumalaa omalla kielellään. Tunnetelettekö sen painon, sen historiallisen latauksen, joka tässä ilmassa vielä väreilee? Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä oikeasti tapahtui. Agricola palasi Wittenbergistä, Martin Lutherin oppilaina, kantaen mukanaanan uuden ajan kipinää. Se oli aikaa, jolloin latina oli tiedon kieli, mutta kansa puhui suomea – kieltä, joka oli elänyt vain suullisena perinteenä. Agricola ymmärsi, että jos reformaatio ja sivistys haluttiin tuoda Suomeen, piti luoda työkalu, jolla se tapahtuisi. Hän alkoi siis rakentaa suomen kielen perustuksia tyhjästä. Hän ei vain kääntänyt tekstejä, vaan hän keksittiin sanoja, loi kielioppia ja taivutti suomen kielen palvelemaan kirjanpitoa, teologiaa ja hallintoa. Kuvitelkaa se vaiva: jokainen sana piti punnita, jokainen kirjain valita huolella, jotta se vastaisi sitä, mitä ihmiset oikeasti puhuivat kylissä ja torilla. Se oli valtava älyllinen ponnistus, joka teki hänestä suomalaisen kirjallisuuden isän. Hän ei vain kirjoittanut kirjoja, hän loi meille identiteetin. Mutta tässä kohtaa tarinaan liittyy jotain, mitä oppikirjat eivät aina kerro. Agricolan elämä oli jatkuvaa tasapainoilua vaarojen välissä. Hän eli aikana, jolloin väärän sanan kirjoittaminen tai liian radikaali tulkinta Raamatusta saattoi johtaa syytökseen harhaopista tai jopa kuolemantuomioon. On sanottu, että hänen työtään varjosti jatkuva pelko ja valtava stressi. Myytti kertoo, että Agricola tunsi olevansa yksin taistelussaan pimeyttä vastaan, ja että hänen kynttilänsä paloi molemmista päistä. Hän ei ollut vain kylmä akateemikko, vaan ihminen, joka kamppaili epäilysten ja uupumuksen kanssa. Hänen suurin salaisuutensa oli ehkä se, kuinka hauras tuo koko hanke oli; yksi väärä liike Rooman kirkon tai paikallisen vallan kanssa, ja suomen kieli olisi voinut jäädä vuosisadoiksi vain puheeksi, ilman kirjaimia ja historiaa. Nyt, kun me poistumme tältä paikalta, haluaisin teidän miettivän yhtä asiaa. Kun te seuraavan kerran kirjoitatte viestin, luette kirjaa tai puhutte suomea, muistakaa tämä mies ja tämä paikka. Me emme ole täällä vain katsomassa vanhoja rakennuksia tai patsaita, vaan me olemme kosketuksissa sen hetken kanssa, jolloin suomalaisuus sai äänensä. Katsoitteko ympärillenne? Kaikki tämä, mitä me olemme tänään, alkoi siitä sitkeydestä ja uteliaisuudesta. Kannan tämän tunteen mukananne. Mitä sanoja te itse haluaisitte jättää jälkipolville? Mennäänpä eteenpäin, seuraava kohde odottaa meitä, mutta antakaa tämän hiljaisuuden ja historian tuntua vielä hetken kantaa teitä.