Hakkapelittain kotiinpaluu

*(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja elehtii kädellään kohti maisemaa. Äänensävy on kutsuva, hieman madaltunut ja täynnä tarinankerronnan intoa.)* Kuulkaa, pysähdytäänpä hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa itsenne takaisin satojen vuosien taakse. Täällä, missä me nyt seisomme, ilma ei tuoksunut vain metsältä ja kostealta maalta, vaan siinä oli mukana jotain muuta: hevosten hien haju, nahan kirskunta ja satojen miesten raskas hengitys. Kuulkaa se kaukainen kumina, joka alkaa hitaasti nousta. Se ei ole ukkonen, vaan tuhansien kavioiden rytmikäs jyminä, joka saa maan tärisemään jalkojenne alla. Me olemme kohdassa, jossa sotasaalis ja selviytyjät palasivat kotiin. Se oli hetki, jossa kauhu vaihtui helpotukseen, mutta jossa jokaisen kasvoilla näkyi sota, jollaista tämä maa ei ollut koskaan ennen kokenut. Nyt, jos mennään hieman syvemmälle historiaan, niin puhutaan tietysti Kolmikymmenvuotisesta sodasta. Meidän hakkapeliemme – eli niitä legendaarisia suomalaisia ratsuväen sotilaita – kohtalo oli karu. He eivät olleet vain sotilaita, vaan eräänlaisia ajan palkkasotureita, jotka taistelijat Ruotsin kuningas Gustavin puolesta halki koko Euroopan. Heitä pelättiin ja kunnioitettiin niiden raivokkaan hyökkäysvoimansa vuoksi. Mutta miettikää sitä miestä, joka oli ollut poissa kotoaan vuosia, kenties kymmenen vuotta. Hän oli nähnyt Saksan kaupungien palanevan ja kokenut nälänhädän, jollaista on vaikea kuvitella. Kun he lopulta saivat käskyn kääntyä kotiin, se matka ei ollut vain fyysinen siirtymä, vaan psykologinen paluu siviilielämään. He palasivat kotiin raskaasti varusteltuina, mukanaan vieraan maan tavaraa, mutta sydämessään kantoi raskasta taakkaa. He olivat tulleet maailmalle miehiksi, mutta palasivat maailmaan, joka oli pysähtynyt odottamaan heitä. Tähän kotiinpaluuseen liittyy kuitenkin tietty salaisuus, sellainen, jota ei löydy kaikista historiankirjoista. Sanotaan, että monet näistä miehistä eivät koskaan täysin palanneet kotiin, vaikka olivatkin fyysisesti täällä. He kantoivat mukanaan sotaa, jota he eivät osanneet kertoa vaimoilleen tai lapsilleen. On kerrottu tarinoita siitä, kuinka tietyissä kohdissa tätä reittiä kuuluu vieläkin hevosten hirnutusta tai metallin kilinää, kun sumu laskeutuu maastoon. Se on kuin historian kaiku, muisto niistä, jotka jäivät matkalla tai jotka eivät enää mahtuneet omaan pieneen kyläänsä sen jälkeen, kun olivat nähneet maailman loppupäähän asti. Myytti kertoo, että hakkapelin rohkeus oli lahja, mutta sen hinta oli ikuinen ikävä johonkin, mitä ei voi sanoilla selittää. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluan teidän katsovan ympärillenne eri silmin. Älkää nähkö vain puita ja tietä, vaan näkykää se valtava ihmisvirta, joka kerran vyöryi tästä läpi. Mietitään sitä tunnetta, kun ensimmäinen tuttu kivi tai tuttu mäenhuippu tuli näkyviin ja sotilas tiesi: nyt olen kotona. Se on tarina selviytymisestä, koti-ikävystä ja siitä, miten historia muovasi meidät niiksi, keitä me olemme tänään. Olkaa hyvä, seurakaa minua, niin mennään katsomaan seuraavaa pysäkkiä, mutta pitäkää tuo kotiinpaluun tunne mielessänne.