Jari Litmanen

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmääan rauhallisesti ja hymyilee tiedostavasti. Hän elehtii kädellään kohti ympäröivää tilaa.) Katsokaapa ympärillenne. Me emme ole tässä vain katsomassa urheilumuistoja tai tilastoja, vaan me seisomme tavallaan suomalaisen itsetunnon pyhättössä. Tunnetteko te tämän ilmassa olevan sähköisyyden? Se on samaa kunnioitusta, joka vallitsi katsomoissa yhdeksänkymmentäluvulla. Kun puhumme Jari Litmanesta, emme puhu vain jalkapalloilijasta, vaan arkkitehdista, joka piirsi suomalaisen jalkapallon kartan uudelleen. Täällä, näiden muistojen keskellä, aika tuntuu pysähtyvän. Se on kuin kurkistus aikakauteen, jolloin yksi mies pystyi saamaan koko kansakunnan pidättämään hengitystään samanaikaisesti. Tunnetko sen? Sen hiljaisen varmuuden, joka säteilee näistä hetkistä? Mennäänpä nyt syvemmälle historiaan, siihen aikaan kun Litmanen astui maailmalle. Jos katsomme tätä historiallisesta näkökulmasta, Jari ei ollut vain taitava pelaaja, vaan hän oli strateginen vallankumouksellinen. Ennen häntä suomalainen jalkapallo oli usein taisteluvoittoista ja kovaa, mutta Litmanen toi mukanaan jotain, mitä emme olleet ennen nähneet: älyllistä ylivertaisuutta. Hänen pelikäsityksensä oli kuin shakkipeleä ruohikolla. Kun hän siirtyi Ajaxiin, hän ei vain sopeutunut, vaan hän hallitsi. Hänestä tuli se linkki, joka yhdisti puolustuksen ja hyökkäyksen täydelliseksi koneistoksi. Se oli aikakausi, jolloin hän opetti meille, että voimme pelata peliä maailman huipulla ei pelkästään juoksemalla kovempaa, vaan ajattelemalla nopeammin. Se oli suomalaisen sisu-myytin laajennus; sisuun liitettiin hienostuneisuus ja maailmankaupunkilainen tyylikkyys. Mutta tässäpä on se juttu, mitä ei kirjoissa aina kerrota. Litmanenin ympärillä on aina leijunut tietty mystiikka, eräänlainen hiljainen auktoriteetti. Salaisuus hänen menestyksessään ei ollut vain lahjakkuus, vaan se lähes askeettinen kurinalaisuus. Legendojen mukaan hän ei koskaan tyytynyt hyvään, vaan etsi aina sitä täydellistä ratkaisua, sitä yhtä syöttöä, jota kukaan muu ei nähnyt. Hän oli kuin näkymätön ohjaaja, joka liikkui kentällä lähes vaivattomasti, mutta jonka jokainen kosketus oli harkittu. Tämä myytti ”Kuningas Litmanen” -hahmosta syntyi juuri tästä kontrastista: hän oli vaatimaton ja hiljainen ihminen, mutta kentällä hän oli absoluuttinen hallitsija. Se on se jännite, joka tekee hänestä nähtävyyden vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluan teidän miettivän yhtä asiaa. Mitä me jätämme jälkeemme? Litmanen ei jättänyt jälkeensä vain maaleja, vaan hän jättäisi jälkeensä uskon siihen, että suomalainen voi olla maailman paras omalla alallaan olemalla oma itsensä. Katsokaa vielä kerran näitä kuvia ja hetkiä, ja tunekaa se perintö. Nyt liikutaanan eteenpäin, mutta ottakaa tämä tunnelma mukaan. Mennäänpä katsomaan, miten tämä historia jatkuu ja mitä uusia polkuja se meille avaa. Olkaa hyvä, seurakaa minua.