Topelius ja lapset

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii ympäröivää maisemaa. Äänisävy on kutsuva ja hieman salaperäinen.) Katsokaa ympärillenne. Voitte melkein tuntea sen ajan, kun ilma oli puhtaampaa ja maailma tuntui paljon suuremmalta kuin nykyään. Tervetuloa paikkaan, jossa mielikuvitus ja todellisuus kietoutuvat yhteen. Me emme ole vain nähtävyyden äärellä, vaan olemme astuneet sisään Zacharias Topeliuksen maailmaan. Täällä, näiden puiden ja vanhojen rakennusten katveessa, lapsuus ei ollut vain elämän alkuvaihe, vaan se oli pyhä tila, jossa oppiminen tapahtui tarinoiden, luonnon ja ihmettelyn kautta. Tungetkaa itsenne hetkeksi ajatuksiin siitä, miltä täällä tuntui sata ja mies joitain vuosia sitten, kun ainoa viihde oli isän lukema satu tai metsässä tehty löytöretki. Topelius ei ollut vain kirjailija, vaan hän oli aikansa sivistysihanne. Hän uskoi vakaasti siihen, että lapsen mieli on kuin hedelmällinen maa, johon on kylvettävä hyvyyttä, historiaa ja moraalia. Mutta hän ei tehnyt sitä kuivilla oppikirjoilla. Hän loi maailmoja. Kun puhumme Topeliuksesta ja lapsista, puhumme tavalla tai toisella koko suomalaisen lapsuuden perustasta. Hän toi kansalliset myytit ja historian eläväksi niin, että pienimmätkin pystyivät samastumaan suuriin sankareihin. Hän näki lapsessa puhtauden ja totuuden kipinän, jota aikuisen maailma usein hälventää. Topeliuksen vaikutus ulottui kauas kotiseutunsa ulkopuolelle, ja hänestä tuli eräänlainen henkinen isähahmo, joka opetti sukupolvittain, miten katsella maailmaa uteliaasti ja kunnioittaen. Mutta tässä on se pieni salaisuus, jota ei aina kirjoissa mainita. Topeliuksen tarinoiden taustalla sykki aina syvä kaipuu ja tietty melankolia. Monet hänen luomuksensa syntyivät juuri siitä välitilasta, jossa lapsen viattomuus kohtaa maailman karun todellisuuden. Sanotaan, että jotkin tämän paikan nurkat kätkevät sisäänsä muistoja leikeistä, joissa rajaa ei ollut enää todellisuuden ja sadun välillä. Ehkäpä jossain täällä on vielä jälkiä siitä lapsenomaisesta uteliaisuudesta, joka sai Topeliuksen kirjoittamaan. Myytti kertoo, että jos pysähtyy täällä oikeaan aikaan ja kuuntelee tuulen huminaa, voi kuulla kaiun vanhoista saduista, jotka on kerrottu juuri näillä poluilla. Se on se taika, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain historiallisen kohteen; se on elävä muistomerkki mielikuvitukselle. Nyt, kun olemme tunnistelleet tämän paikan sielun, kutsen teidät tutkimaan ympäristöä tarkemmin. Älkää etsineet vain faktoja tai päivämääriä, vaan etsikää niitä yksityiskohtia, jotka herättävät teissänne oman lapsuuden muistot. Mitä kivi kuiskaa? Mitä varjo puun alla kertoo? Topelius opetti meille, että suurin seikkailu on kyky nähdä tavallisen asian takana jotain ihmeellistä. Toivon, että vietätte täällä hetken hiljaisuudessa ja annatte mielikuvituksenne lentää. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän historiallisen polun, ja nauttikaa nyt omasta ajastanne näiden lumoavien näkymien parissa.