Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään ympäröivään maisemaan. Äänensävy on rauhallinen, mutta intohimoinen.)
Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä kaislikoissa ja miten vesi liplattaa vasten rantakiviä. Tervetuloa Loppikarin luonnonsuojelualueelle. Täällä, missä meri ja maa käyvät loputonta neuvotteluaan, aika tuntuu pysähtyvän. Tuntuuko teistäkin se? Se tietty hiljaisuus, joka ei ole täydellistä vaitonaisuutta, vaan luonnon omaa kuiskausta. Täällä ei ole kaupungin kiirettä, ei autojen melua, vain suolainen ilma ja tuo loputon horisontti. Me seisomme paikassa, joka on säilyttänyt alkuperäisen, karun kauneutensa, ja vaikka ensisilmäyksellä tämä saattaa näyttää vain tyhjältä rannikolta, jokainen kivi ja jokainen lintujen huuto kantaa mukanaan tarinaa, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin mitä silmä näkee.
Kun katsomme näitä matalia karia ja veden peittämiä kohtia, meidän on muistettava, ettei tämä maisema ole koskaan ollut staattinen. Satoja, ehkä tuhansia vuosia sitten, jääkauden vetäytyminen muovasi tämän maan, ja vesi täytti jokaisen painanteen. Historian saatossa Loppikarin kaltaiset alueet ovat olleet elintärkeitä. Merenkulkijoille nämä karikot olivat sekä pelastajia että vihollisia. Ne olivat maamerkkejä, joiden avulla suunnistettiin, mutta samalla ne olivat vaarallisia ansoja, jotka saattoivat repiä puisen aluksen pohjan auki sekunneissa. Kuvitelkaa ne varhaiset kalastajat ja merenkulkijat, jotka ovat kulkeneet täältä ohi; heidän maailmansa oli riippuvainen meren mielialoista. Täällä on koettu selviytymiskamppailua ja luonnon armoilla olemista. Alue on säilynyt näin koskemattomana juuri siksi, että se on ollut ihmiselle haastava, mutta luonnolle täydellinen koti.
Mutta kuten jokaisella rannikon kolkalla on, myös Loppikarilla on omat salaisuutensa. Vanhat merimiehet kertoivat aikoinaan, että näissä sumuisissa kaislikoissa ja matalikoissa asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla. Sanottiin, että tietyissä olosuhteissa, kun usva nousee veden pinnasta ja peittää näkyvyyden, voi kuulla kaukaisia kelloja tai ääniä, jotka eivät kuulu tähän maailmaan. Oliko kyse haaksirikkoutuneiden sieluista vai vain tuulen leikistä kallioiden välissä? Myytit kertovat myös siitä, kuinka tämä alue on toiminut suojapaikkana salaisille tapaamisille ja salakuljettajille, jotka hyödynsivät karikoiden labyrinttia piiloutuakseen viranomaisilta. Luonto on täällä toiminut verhona, joka on kätkenyt sisäänsä niin ihmisten salaisuudet kuin luonnon omat, mystiset kiertokulut.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja vain kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se yhteys, joka yhdistää meidät tähän muinaiseen maisemaan. Loppikari ei ole vain suojelualue kartalla, vaan se on elävä muistomerkki siitä, miten luonto ottaa tilansa takaisin, kun ihminen antaa sille mahdollisuuden. Kun me lopulta poistumme täältä, viemme mukanamme palan tätä rauhaa ja kunnioitusta sitä voimaa kohtaan, joka on muovannut tämän rannikon. Kiitos, että kuljette tämän matkan kanssani. Mennäänpä nyt katsomaan, mitä seuraava mutka paljastaa.