Kuuntele opastus
(Opas pysäyttää ryhmän pehmeälle sammalikolle, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen hymyillen.)
Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietynlainen hiljaisuus, jota ei löydä kaupungin kaduilta, vaikka olemme vain kiviskaninkorvan päässä sivilisaatiosta. Tervetuloa Leppäviidanpuistoon. Täällä ilma tuoksuu erilaiselta, eikö vain? Se on sekoitus kosteaa maata, vanhaa havupuu- ja leppämetsää ja jotain sellaista, mitä kutsun aina ”ajan kerrostumiksi”. Kun astumme tänne, me emme vain kävele luonnon helmassa, vaan me astumme tavallaan sisään elävään arkistoon. Täällä puut toimivat pylväinä ja sammal mattona, joka on vaimentanut tuhansien askelten äänet jo kauan ennen meitä. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa, miten tuuli humisee lehvistössä. Se ei ole vain tuulta, se on tämän paikan oma kieli.
Jos menemme syvemmälle historian hämärään, niin Leppäviidan kaltaiset alueet ovat olleet elintärkeitä jo kauan ennen nykyistä kaupunkirakennetta. Alueen nimi itsessään vihjaa leppäpuista ja viitasta, eli avoimemmasta maastosta, joka on houkutellut ihmisiä jo vuosisatoja. Täällä on kohdattu, liikkuttu ja elänyt. Kun katsotte näitä vanhoja puita, muistakaa, että niiden juuristo kietoutuu samoihin maakerroksiin, joista on aikanaan löytynyt merkkejä varhaisesta maanviljelyksestä ja pienistä asutuksista. Tämä ei ole ollut vain ”metsää”, vaan se on ollut resurssi ja suojapaikka. Täällä on kerätty polttopuita, haettu vettä ja kenties piiloutunut maailman myrskyiltä. Historian harrastajana minua kiehtoo se, miten luonto ottaa takaisin sen, minkä ihminen on rakentanut. Täällä kulkee näkymättömiä polkuja, jotka ovat yhdistäneet kyliä ja tiloja, ja vaikka kartat ovat vaihtuneet, maan muodot ja veden kulku ovat pysyneet samoina.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös puolensa, jota ei kirjoiteta virallisiin historiakirjoihin. Leppäviidan puistoon liittyy aina tietty mystiikka. Vanhat tarinat kertovat, että tietyissä kohdissa puistoa raja näkyvän ja näkymättömän maailman on ollut ohut. On puhuttu ”metsänväestä” ja kummallisista valoista, jotka ovat tanssineet sumuisina syysiltoina leppäikoiden välissä. Joidenkin mukaan täällä on kulkenut salaisia viestejä sotien ja levottomuuksien aikana, ja puiston tiheikkö on toiminut täydellisenä piilopaikkana niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi. Onko kyse vain kansanperinteestä vai onko täällä todella jotain sellaista, mitä meidän moderni järkemme ei pysty selittämään? Minä olen viettänyt täällä kymmeniä tunteja, ja joskus, aivan hiljaisena hetkenä, tuntuu siltä, että joku katsoo meitä puiden takaa.
Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Mutta tehkääpä niin, että kuljetkaa seuraavan metrin täysin hiljaa. Kokeilkaa löytää oma ”salainen paikanne” tai katsokaa, löydättekö puun, joka näyttää siltä, että se tietää liikaa. Leppäviidanpuisto ei paljasta kaikkia salaisuuksia kerralla, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja kunnioitusta. Kiitos, että kuljette tänään kanssani historian ja luonnon rajapinnassa. Olkaa varovaisia askeltanne ja nauttikaa tästä hetkestä, sillä jokainen askel täällä on askel ajassa taaksepäin.