Kaarlo Juho Ståhlberg

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää lempeästi ja viittaa kädellään ympäröivään maisemaan. Äänensävy on rauhallinen, mutta intohimoinen.) Katsokaa ympärillenne. Täällä, missä ilma tuntuu hieman puhtaammalta ja kiireen tuntu katoaa, me kohtaamme yhden Suomen historian hiljaisimmista, mutta samalla merkittävimmistä jättiläisistä. Kaarlo Juho Ståhlberg. Kun puhutaan hänestä, ei puhuta vain miehestä, vaan tietystä arvokkuudesta ja periaatteellisuudesta, joka on nykyään melkein unohdettua. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi nuorempaan aikaan, aikaan, jolloin nuori valtio etsi vielä jalat maahan ja sielunsa paikkaa. Ståhlberg ei ollut mies, joka olisi halunnut loistaa valokeilassa tai huutaa kovaa; hän oli mies, joka kuunteli, analysoi ja rakensi. Täällä, näiden seinien ja puutarhojen keskellä, voi melkein tuntea sen hartauden ja kurinalaisuuden, jolla hän lähestyi elämäänsä ja tehtäväänsä. Siirrytään nyt hieman syvemmälle siihen, kuka tämä mies oikeastaan oli. Ståhlberg ei ollut mikään perinteinen poliitikko, vaan oikeustieteilijä, jonka maailmankuva rakentui lain ja oikeudenmukaisuuden varaan. Kun hänestä tuli Suomen ensimmäinen tasavaltaan valittu presidentti vuonna 1919, maa oli vielä verisessä haavassa sisällissodan jäljiltä. Se oli valtava taakka kantaa. Ståhlbergilla oli kuitenkin tuo harvinainen kyky: hän ymmärsi, että jos valtio haluttiin pelastaa, se piti tehdä sovinnon kautta, ei koston kautta. Hän oli se silta, joka yhdisti vastakkaiset leirit. Hän ei pyrkinyt valtaan itsessään, vaan vallan käyttämiseen oikeudenmukaisesti. Hänen aikansa presidenttinä oli kuin hienovaraista diplomatiaa, jossa jokainen sana oli punnittu ja jokainen päätös harkittu. Hän loi pohjan sille demokraattiselle vakaudelle, josta me kaikki tänä päivänä nautimme, usein täysin omalla uhrauksellaan ja vaatimattomuudellaan. Mutta tässä kohtaa tulee se mielenkiintoinen osa, se pieni salaisuus, jota ei oppikirjoista aina löydä. Ståhlbergin myytti on nimenomaan hänen irrottautumisensa. Useimmat valtaapitävät takertuvat asemaansa viimeiseen asti, mutta Kaarlo Juho teki jotain ennennäkemätöntä: hän luopui vallasta vapaaehtoisesti ja palasi takaisin tavalliseksi kansalaiseksi, lähes anonyymiksi. Kertomukset kertovat miehestä, joka saattoi kävellä kaupungilla tai istua puutarhassaan niin huomaamattomana, ettei kukaan olisi uskonut hänen olleen maan korkein johtaja. Tässä piilee se todellinen mysteeri ja voima. Hänen suuruutensa ei ollut kruunussa tai titteleissä, vaan siinä itsekurissa, jolla hän kykeni olemaan merkittävä ihminen olematta kuitenkaan merkityksen tavoittelija. Hän oli kuin varjo, joka ohjasi valoa, pysyen itse pimeässä. Nyt kun me seisomme tässä, kysyn teiltä yhden asian: mitä me voisimme oppia Ståhlbergilta tänään? Ehkä sitä, että todellinen johtajuus ei ole huutamista, vaan kuuntelemista ja periaatteiden seuraamista silloinkin, kun se on vaikeaa. Toivon, että kun jatkatte matkaanne, ette näe tässä vain muistomerkkejä tai vanhoja rakennuksia, vaan tunnette sen hiljaisen voiman, joka täällä yhä viipyilee. Ottakaa hetki itsellenne, hengittäkää syvään ja miettikää, miltä tuntuisi tehdä oikein vain siksi, että se on oikein, ei siksi, että siitä saisi kiitosta. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän historiallisen polun. Olkaa hyvät ja tutustukaa kohteeseen vielä rauhassa, anna historian puhua.