Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän luonnon suuntaan. Äänisävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.)
Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, jota ei löydä mistään muualta. Täällä Revontulenpuistossa aika ei kulje samalla tavalla kuin kaupungissa. Se ei tikitä sekunteina, vaan se hengittää vuodenaikojen ja tuulenvireiden tahdissa. Kun seisomme tässä, me emme ole vain puistossa, vaan me olemme keskellä elävää organismia, jossa jokainen sammalmättäs ja jokainen vanha puunrunko kantaa mukanaan tarinaa. Tunnen aina, kun tuon ensimmäisen askeleen ottaa täällä, kuinka hartiat laskevat ja mieli kirkastuu. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on pääosan esittäjä, ja me olemme vain vieraita, jotka ovat saaneet kutsun kurkistaa sen salaisuuksiin.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, historian kerroksiin, huomaamme, ettei tämä maa ole koskaan ollut tyhjää. Ennen kuin täällä oli virallinen puisto, nämä metsät ja niityt olivat osa suurempaa kokonaisuutta, jossa ihminen ja luonto elivät tiukassa, joskus jopa raa’assa symbioosissa. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on kuljetettu tervaa, puuta ja villieläinten taljoja. Kun ajattelette menneitä vuosisatoja, kuvitelkaa tänne metsämiehet ja paimenet, jotka tunsivat jokaisen kiven ja puron nimeltä. He eivät hallinneet tätä maata, vaan he sopeutuivat siihen. Täällä on koettu ankarimmat talvet ja helteisimmät kesät, ja jokainen puu, joka on selvinnyt satoja vuosia, on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. Tämä paikka on toiminut suojapaikkana ja elinkeinona, ja vaikka nykyään me tulemme tänne rentoutumaan, muistakaa, että jokainen askelme on askel samalla maaperällä, jossa on taisteltu selviytymisestä ja kunnioitettu luonnon armottomia lakeja.
Sitten on tietysti se, mistä puisto on saanut nimensä. Revontulet. Mutta täällä ne eivät ole vain taivaan valoshow, vaan osa syvempää myyttiä. Vanhat tarinat kertovat, että nämä valot ovat sieluja, tai kenties viestejä toisesta maailmasta. On sanottu, että tiettyinä öinä, kun ilma on kristallinkirkasta ja hiljaisuus melkein korviahuumaavaa, Revontulenpuiston syvimmissä kolkissa voi nähdä valonleikkejä, jotka eivät kuulu tähän maailmaan. Onko se vain optinen harha vai jotain enemmän? Paikalliset legendat vihjaavat, että puiston sydämessä on kohta, jossa maailmojen välinen kalvo on ohuempi kuin muualla. Se on sellainen salaisuus, jota ei kirjoiteta oppikirjoihin, mutta jonka tuntee intuitiivisesti, kun pysähtyy kuuntelemaan metsän huminaa juuri hämärän laskeutuessa.
Nyt minä ehdotan teille yhtä asiaa. Kun me jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää kuunnella. Etsikää se kohta, jossa tunnette itsenne pieneksi mutta samalla osaksi jotain valtavaa. Haastan teidät löytämään oman rauhanne tämän puiston syleilystä. Katsokaa puun kuorta, haistakaa kostea multa ja antakaa mielikuvituksen kuljettaa teitä historian ja myyttien välillä. Me kuljemme nyt eteenpäin, mutta jättäkää osa itsestänne tänne, niin että palaatte takaisin vielä kerran. Olkaa tervetulleita syvemmälle Revontulenpuiston sieluun.
