Luku 1
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään kohti Kiikkujia. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen taukojen korostaa tunnelmaa.)
Katsokaa nyt tätä näkyä. Hengittäkääpä syvään – tunnetteko tuon kostean maan ja vanhan puun tuoksun? Tervetuloa Kiikkujiin. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain katsomassa rakenteita, vaan me astumme sisään aikaan, joka on lähes pyyhkiytynyt pois historian kirjoista. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä kaikuja. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla, kuinka puu narisee ja tuuli kuiskailee tarinoita ihmisistä, jotka täällä ennen kulkivat. On jotain pysäyttävää siinä, miten luonto on hitaasti ottanut tämän paikan takaisin syleilyynsä, mutta silti nämä rakenteet seisovat tässä, itsepäisinä ja ylpeinä, muistuttaen meitä siitä, mitä täällä on joskus tapahtunut.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä tämä paikka todella edustaa. Kiikkujat eivät ole vain satunnaisia puunpalasia, vaan ne ovat osa suurempaa, usein unohdettua arjen historiaa. Kun mietitään tätä aikakautta, jolloin nämä on rakennettu, elämä oli raskasta, kurinalaista ja sidottu tiukasti vuodenaikoihin. Täällä on kohdattu sekä äärimmäinen uupumus että syvä yhteisöllisyys. Nämä paikat olivat sosiaalisen elämän keskuksia, joissa uutiset liikkuivat ja päätöksiä tehtiin. Historiallisesti katsottuna tämä alue heijastaa sitä, miten ihminen on pyrkinyt kesyttämään ympäröivän erämaan ja luomaan turvapaikan keskelle karua luontoa. Jokainen lovi puussa ja jokainen kulunut askel kertoo tarinaa selviytymisestä, kovasta työstä ja siitä periksiantamattomuudesta, joka on ollut suomalaisen sielun kulmakivi vuosisatojen ajan. Se on ollut kamppailua luonnonvoimia vastaan, mutta samalla syvää kunnioitusta niitä kohtaan.
Ja sitten on tietysti se, mistä paikalliset puhuvat vain kuiskaamalla. Jokaisella historiallisella kohteella on salaisuutensa, ja Kiikkujilla ne ovat erityisen tiheitä. Kertomukset kertovat, että tietyissä kohdissa ilmanpaine muuttuu ja tuntuu kuin joku tarkkailisi meitä varjoista. On puhuttu entisistä asukkaista, joiden siteet tähän maahan olivat niin vahvoja, etteivät he lähteneet pois, vaikka aika kului. Jotkut sanovat, että jos täällä pysähtyy täysin hiljaiseksi hämärän aikaan, voi kuulla vaimeaa naurua tai puheen sirpaleita, jotka kuulostavat siltä kuin ne tulisivat kaukaisesta menneisyydestä. Onko kyse vain tuulesta ja mielikuvituksesta, vai onko täällä jokin energiakenttä, joka säilyttää muistoja? Minä olen ollut täällä monta kertaa, ja myönnän, että joskus tunnen itsekin selkäpiissäni pienen väristyksen, jota ei voi selittää pelkällä historiankirjoilla.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain katsoko näitä nähtävyyksiä ulkopuolelta, vaan menkää lähelle. Koskettakaa pintaa, tuntekaa puun karkeus ja kysykää itseltänne, millaisia ajatuksia täällä on pyörinyt sata vuotta sitten. Mitä te sanoisitte, jos kohtaisitte yhden tämän paikan entisistä asukkaista juuri nyt? Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne, ennen kuin jatkamme matkaamme. Anna tämän paikan puhua teille. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä aikamatkassa – nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne Kiikkujien syleilystä.
