Keijukaisten leikkipaikka

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään ympäröivää metsää ja sammalikkoa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaapa ympärillenne. Hengittäkääpä kunnolla sisään tätä kosteaa metsän tuoksua. Tervetuloa Keijukaisten leikkipaikalle. Huomaatteko, miten valo siivilöityy noiden vanhojen puiden läpi ja miten sammal tuntuu melkein imevän jokaisen askeleemme? Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireestä tai päällystetyiltä teiltä. On kuin aika olisi pysähtynyt tai sitten se kulkisi täällä ihan eri tahtiin. Tässä paikassa luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä, hengittävä kokonaisuus. Jos pysytte hetken aivan hiljaa, saattatte huomata, että metsä alkaa kertoa omia tarinoitaan. Täällä raja arkisen maailman ja jonkin tuntemattoman välillä on hämmentävän ohut. Mutta mennäänpä hetkeksi syvemmälle historiaan. Jos katsomme tätä maastoa historian harrastajan silmin, tiedämme, ettei tämä metsä ole syntynyt tyhjästä. Tuhansia vuosia sitten jääkauden jälkeiset vedet muokkasivat tätä maaperää, ja tällaiset kosteikot ja poukamat ovat olleet elintärkeitä selviytymisen kannalta. Esihistorialliset ihmiset kulkivat näitä samoja polkuja, mutta heidän maailmankuvansa oli aivan erilainen kuin meidän. Heille luonto ei ollut resurssi, vaan jumalallinen voima. Jokaisella kivenlohkareella, jokaisella vanhalla kelolla ja jokaisella puron mutkalla oli oma henkensä. Tällaiset paikat, joissa luonto on erityisen rehevää ja mystistä, toimivat usein pyhäkköinä tai rajoina maailmojen välillä. Täällä on voitu tehdä uhreja tai pyytää suojaa metsän väkeä, jotta saalistus olisi runsasta tai sato hyvä. Se on ollut osa syvää, sukupolvelta toiselle kulkenutta perinnettä, jossa ihminen oli vain pieni osa suurta kiertoa. Ja tästä syystä meillä on tässä paikassa tämä nimi, Keijukaisten leikkipaikka. Kansanperinteessä keijukaiset ja metsänhenget eivät olleet vain satukirjojen kuvitusta, vaan todellisia olentoja, joita piti kunnioittaa. Sanottiin, että jos eksyit tällaisessa metsässä, se ei johtunut huonosta suunnistuksesta, vaan siitä, että keijukaiset halusivat leikkiä kanssasi ja johdattaa sinut pois polulta. Myytit kertovat, että tiettyinä öinä, kun kuu on juuri oikeassa asennossa, täältä voi kuulua hienoista kímitystä ja naurua, jota ei voi selittää tuulella tai linnuilla. Se on ollut tapa selittää luonnon arvaamattomuutta ja sen lumoavaa voimaa. Nämä tarinat ovat säilyttäneet tämän paikan pyhyyden ja salaperäisyyden, vaikka ympäröivä maailma on muuttunut ja moderni tiede on yrittänyt selittää kaiken loogisesti. Joten, kun jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään pienen kokeilun. Älkää vain katsoko tätä paikkaa silmillänne, vaan yrittäkää tuntea sen ihollaan. Kuuntelkaa, mitä tuuli kuiskaa noissa lehvissä. Ehkäpä tekin huomaatte jonkin pienen merkin, pienen kiven tai sammalen muodon, joka näyttää siltä, että täällä on juuri äsken ollut jotain, mitä emme näe. Olkaa varovaisia askeleidenne kanssa, ettei keijukaiset suutu, ja ottakaa tämä tunnelma mukaan itsenne. Kiitos, että kuljitte tämän pätkän kanssani. Nyt jatketaan, mutta pysykääpä tiukasti polulla – ainakin niin kauan, kunnes olemme varmistuneet, ettei kukaan meistä halua lähteä keijukaisten mukaan.