Kuuntele opastus
*(Opas pysäyttää ryhmän Saarisen Pihan sisäänkäynnille, ottaa rennosti asennon ja pyyhkii kenties pölyt takistaan. Hän katsoo ympärilleen ja hymyilee tietävästi.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Kun astumme tänne Saarisen pihalle, me ei vain siirry kadulta sisäpihalle, vaan me oikeastaan astumme aikakoneeseen. Huomaatteko, miten kaupungin melu, tuo jatkuva autojen hurina ja kiire, vaimenee lähes välittömästi? Täällä ilma tuntuu erilaiselta, paksummalta, ja kiviin on imeytynyt vuosikymmenten, ellei vuosisatojen tarinoita. Nuo kuluneet mukulakivet jalkojemme alla on hiottu sileiksi tuhansien kenkien alla, ja nuo seinät on nähneet kaiken: kaupungin loiston, romahdukset ja hiljaiset arkipäivät. Täällä ei ole kyse vain arkkitehtuurista, vaan tästä omituisesta, rauhoittavasta tunnelmasta, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi historian virrassa.
Jos menemme syvemmälle, niin Saarisen piha on ollut kaupungin sykkivä sydän sellaiseen aikaan, kun elämä tapahtui vielä näillä pihoilla, ei digitaalisissa pilvissä. Alun perin tämä on ollut työläisten ja pienten käsityöläisten maailma. Kuvitelkaa tähän kohtaan haju: täällä on tuoksunut tervalla, hiilellä ja vastaleivottulla leivällä. Täällä on huudettu naapureille ikkunoista ja lapset on juossut paljain jaloin näillä samoilla kivillä. Saarinen itse oli mies, joka rakensi tätä kokonaisuutta visiolla, jossa asuminen ja työnteko kietoutuivat yhteen. Se oli aikansa urbaania tehokkuutta, mutta samalla se loi tiiviin yhteisön, jossa kukaan ei ollut täysin yksin. Jokainen rakennus täällä on kuin palapelin pala, joka kertoo kaupungin kasvusta ja siitä, miten me on opittu elämään tiiviisti yhdessä, kun tila on ollut kortilla.
Mutta kuten jokaisella vanhalla pihalla, myös täällä on omat salaisuutensa. Paikalliset vanhukset kuiskailevat edelleen siitä, mitä näiden kellareiden alla oikeasti on. Sanotaan, että sota-aikana täällä kulki salaisia käytäviä, jotka yhdistivät pihapiirin muihin kaupungin rakennuksiin, jotta viestit ja ihmiset voisivat liikkua huomaamatta. Ja sitten on tuo myytti Saarisen kadonneesta kirjanpidosta – sanotaan, että jossain näiden seinien välissä on edelleen kätkettynä kirja, johon on merkitty kaikki pihapiirin asukkaiden salaisuudet ja velat. Onko se totta? Ehkä ei, mutta juuri se tekee tästä paikasta elävän. Se, että kivien välissä asuu jotain tuntematonta, saa meidät katsomaan halkeamia seinissä hieman tarkemmin ja miettimään, kuka täällä on seisonut sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut.
Nyt kun me ollaan tässä hetkessä, haluan teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuunnelkaa. Älkää kuunnelko kaupunkia, vaan kuunnelkaa tätä pihaa. Kuulkaa se hiljainen humina, joka on jäänyt tänne talteen. Kun avaatte silmänne, ottakaa aikaa kiertää piha rauhassa. Katsokaa ylös räystäisiin ja alas saumoihin. Historian hienous ei ole niinkään suurissa monumenteissa, vaan näissä pienissä, arkisissa paikoissa, kuten Saarisen pihalla, joissa elämä on todella tapahtunut. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Olkaa hyvä, tutustukaa pihaan omaan tahtiinne.