Luku 1
(Opas pysähtyy polun varteen, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympäröiviä puita ja hymyilee ryhmälle.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan Säterinmetsän siimekseen. Täällä kaupungin melu ei vain vaimene, vaan se tuntuu katoavan kokonaan, kuin joku olisi vetänyt paksun samettiverhon maailman ja meidän välille. Nuokkikaapä nuota vanhoja mäntyjä ja kuusia; ne seisovat täällä kuin hiljaisina vartijoina, jotka ovat nähneet kaiken. Ilma on täällä aina hitusen viileämpi, ja sammalen tuoksu on niin vahva, että se vie mieleen ajan, jolloin ihminen oli vielä vain vieras tässä metsässä, ei sen herra. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan olemme astumassa sisään elävään arkistoon.
Jos mennään nyt syvemmälle historiaan, niin pitää muistaa, ettei tämä metsä ole aina ollut vain virkistysalue. Säterin nimi itsessään viittaa vanhaan maankäyttöön ja tiloihin, ja täällä on risteänneet polut, joita pitkin on kuljettu jo satoja vuosia. Ennen kuin kaupungistuminen söi ympäröivät pellot, tämä alue oli osa sitä elintärkeää ekosysteemiä, josta ihmiset hakivat polttopuita, sieniä ja riistaa. Kuvitelkaa nyt 1800-luvun loppu: täällä on kulkenut raskaita hevoskärryjä, ja metsän siimeksessä on tehty päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet alueen kehitykseen. Täällä on koettu ankarat talvet ja paahtavat kesät, ja jokainen tuo kiero puunrunko kertoo tarinaa selviytymisestä. Tämä metsä on toiminut puskurina villin luonnon ja kasvavan asutuksen välillä, ja se on säilyttänyt sisällään palasia siitä maailmasta, joka on muualla jo pyyhitty pois betonin tieltä.
Mutta tietysti, jokaisessa tällaisessa paikassa on myös jotain, mitä ei löydy historiankirjoista. Säterinmetsällä on ollut tapana kuiskailla salaisuuksia. Vanhat paikalliset ovat kertoneet, että tietyissä kohdissa metsää aika tuntuu pysähtyvän tai jopa taittuvan. On puhuttu näyistä ja omituisista valoista, jotka tanssivat sumussa varhaisina aamuisina. Ehkä kyse on vain valon leikistä lehtien välissä, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että metsällä on oma tahtonsa. On sanottu, että jos kulkee täällä täysin hiljaa ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla kaiun menneiltä sukupolviltä. Se on sellaista kansanperinnettä, joka antaa tälle paikalle sielun; se muuttaa tavallisen metsän mystiseksi tilaksi, jossa raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on häikäyttävän ohut.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme, haluan teidät tekemään yhden asian. Kun astutte seuraavan mutkan taakse, jättäkää hetkeksi puhelimet taskuun ja sulkekaa silmänne. Kuunnelkaa, miltä tuuli kuulostaa nuissa latvuksissa. Kysykää itseltänne, mitä tämä metsä kertoisi teille, jos se osaisi puhua. Säterinmetsä ei vaadi meiltä mitään, se vain odottaa, että me pysähdymme huomaamaan sen. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Olkaa hyvät, jatketaan matkaa, mutta muistakaa astua varovasti – emme halua herättää niitä, jotka ovat täällä jo kauan sitten nukahtaneet.
