Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston rauhalliselle kohdalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rauhallisesti, mutta innostuneesti, elehtien kevyesti käsillään.)*
Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Kuulitteko, miten kaupungin melu vaimenee täällä? Me seisomme nyt Diakoniapuistossa, paikassa, jossa luonto ja historia ovat kietoutuneet yhteen tavalla, joka ei ole ensisilmäyksellä ilmeinen. Täällä ilma tuntuu eri tavalla, ikään kuin puut ja varjot suojelisivat jotakin vanhaa salaisuutta. Tämä ei ole vain tavallinen viheralue tai läpikulkureitti, vaan se on kuin elävä arkisto. Kun katsotte noita vanhoja puita ja kävelette näitä polkuja pitkin, yritysitte kuvitella, että jokainen askel vie meidät kauemmas nykyhetkestä ja syvemmälle menneisyyteen, jossa hoiva, hiljaisuus ja ihmiskohtalot ovat jättäneet jälkensä tähän maaperään.
Jos menemme historiassa taaksepäin, tämä paikka on ollut osa laajempaa kokonaisuutta, jossa diakoniatyön ja sosiaalisen huolenpidon arvot ovat ohjanneet arkea. Diakoniatyö on pohjimmiltaan palvelua ja lähimmäisenrakkautta, ja juuri se henki on rakentanut tämän ympäristön. Ennen kuin kaupunki ympäröi meidät betonilla ja asvaltilla, täällä on ollut tilaa hengittää ja toipua. Kuvitelkaa tähän kohtaan rakennukset, joissa on hoidettu sairaita, autettuja ja yhteiskunnan marginaaliin jääneitä. Täällä on kävelty hitaasti, kenties tukien toista kädestä, ja haettu lohtua juuri tästä samasta luonnon rauhasta, jota me nyt nautimme. Puisto ei siis syntynyt vain kaupunkisuunnittelun seurauksena, vaan se on ollut osa terapeuttista prosessia, jossa puutarhanhoito ja raitis ilma olivat osa parantamista. Se on ollut turvasatama maailman myrskyiltä.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat varjonsa ja kuiskauksensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, että puiston syvimmät kolot eivät ole koskaan täysin tyhjiä. Sanotaan, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisia askelia tai vaimeaa puhetta, jota ei pitäisi kuulua. Jotkut uskovat, että täällä asuvat ne muistot ja sielut, jotka eivät koskaan löytäneet täydellistä rauhaa, vaan jäivät vartioimaan tätä pyhää hiljaisuutta. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista; se on muistutus siitä, että kukaan ei ole täysin unohdettu. Nämä myytit ovat syntyneet siitä syvästä kunnioituksesta, jota ihmiset ovat tunteneet tätä paikkaa ja sen historiaa kohtaan, ja ne tekevät puistosta enemmän kuin vain kokoelman puita.
Nyt kun me olemme kulkeneet tämän polun ja kuunnelleet historian ääniä, haluan haastaa teidät. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää vielä kerran. Katsokaa jotakin yksittäistä lehteä tai puun kuorta ja miettikää, mitä kaikkea tämä paikka on nähnyt vuosikymmenten saatossa. Mitä tarinoita se kertoisi, jos se vain osaisi puhua? Diakoniapuisto on meille muistutus siitä, että kiireen keskellä me tarvitsemme paikkoja, joissa voimme kohdata oman hiljaisuutemme. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Toivon, että viette tämän rauhan mukillanne kaupungin sykkeeseen.