Luku 1
Tervetuloa, hyvät matkakumppanit. Pysähdytäänpä hetkeksi tässä, tunetaanpa vain tämä tuuli, joka puhaltaa mereltä päin. Katsoitteko ympärilleenne? Täällä Westendinmäellä, keskellä tätä vehreää, lähes villiä luontoa, on jotain sellaista, mitä ei Helsingin keskustasta löydä. Onko teillä tunne, että aika hidastuu täällä? Tässä metsän siimeksessä, kun kaupungin melu vaimenee kaukaisuuteen ja jäljelle jää vain havupuiden tuoksu ja lintujen sirkutus, on helppo unohtaa, että olemme osa suurkaupunkia. Tämä mäki ei ole vain kasa kiviä ja puita, vaan se on kuin hiljainen arkisto, joka kantaa mukanaan muistoja menneistä vuosikymmenistä, ylellisyydestä ja luonnonvoimien jatkuvasta kamppailusta urbaania kasvua vastaan.
Mutta mennäänpä nyt hieman syvemmälle historiaan. Jos kelaisimme aikaa taaksepäin 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun, tämä alue oli jotain aivan muuta kuin nykyinen ulkoilualue. Westend oli aikansa vastine eksklusiivisimmille lomakohteille. Täällä rakennettiin upeita huviloita, joissa yhteiskunnan huiput, teollisuusmagnaatit ja taiteilijat vetäytyivät kaupungin pölystä ja hulinasta. Kuvitelkaa ne pitkät, valkoiset pellavamekot ja tummat puvut, kun vieraat kävelivät näitä rinteitä pitkin katsomaan merelle. Tämä mäki toimi ikään kuin luonnonmukaisena näköalatasanteena, josta voidaan seurata meriliikennettä ja nauttia raikkaasta meri-ilmasta, jota pidettiin tuolloin terveydellisenä. Se oli paikka, jossa yhdistyivät eurooppalainen arkkitehtuuri ja pohjoinen karuus. Westendin henki oli hienostunut, mutta samalla täällä oli aina läsnä se villi luonto, joka muistutti ihmistä siitä, kuka täällä todellisuudessa on isäntä.
Tämän rinteen ja metsän siimeksessä kuitenkin asuu myös tietty mystiikka. Sanotaan, että täällä on kulkenut salaisia polkuja, joita pitkin on liikkunut ihmisiä, jotka eivät haluaneet tulla nähdyiksi. Historian harrastajan korvaan kuiskutaan usein tarinoita salaisista kohtaamisista ja kielletyistä romansseista, jotka kukoistivat näiden puiden katveessa kaukana julkisuudesta. Onko täällä ollut piilotettuja kellareita tai unohdettuja puutarhoja, jotka ovat nyt metsän nielaisemia? Luonto on täällä tehnyt työtään tehokkaasti; se on peittänyt alleen ihmisen kädenjäljen ja luonut oman myyttinsä. Kun kävelette näiden vanhojen puiden välissä ja huomaatte kiven tai kannot, jotka näyttävät lähes muotoilluilta, voitte tuntea, kuinka menneisyyden kaiut ovat yhä täällä. Se on sellaista hiljaista historiaa, jota ei löydä oppikirjoista, vaan joka tuntuu vain iholla.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haastaisinkin teidät tekemään yhden asian. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää vielä kerran kuuntelemaan. Yrittäkää löytää se kohta, jossa luonto ja historian havina kohtaavat kaikkein vahvimmin. Mikä on teidän oma tulkintanne tästä paikasta? Onko se rauhoittumisen tyyssija vai kenties portaali menneisyyteen? Westendinmäki jää meille muistutukseksi siitä, että vaikka kaupunki kasvaa ja muuttuu, on tärkeää säilyttää näitä pieniä, pyhiä saarekkeita, joissa voimme kohdata sekä itsemme että historian. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Nauttikaa nyt rauhassa loppumatkasta ja antakaa metsän kertoa teille omat salaisuutensa.
