Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tunnetteko tämän tuulenvireen, joka tuo mukanaan meren suolan ja mäntyjen tuoksun? Me seisomme nyt Otsolahdenpuiston leikkipaikalla, mutta haluan teidän näkevän tämän paikan toisin kuin pelkkänä hiekkalaatikkona ja keinuna. Katsokaa ympärillänne näitä vanhoja puita ja sitä, miten maasto kumpuilee. Täällä, kaupungin sykkeen keskellä, luonto on säilyttänyt palasen jotain ikiaikaista. Tämä ei ole vain puisto, vaan se on kuin elävä arkisto, jossa jokainen kivi ja jokainen oksa kantaa mukanaan muistoja ajalta, jolloin ihminen ja meri elivät vielä tiiviimmässä, joskus jopa pelottavassa vuorovaikutuksessa. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä kertomattomia tarinoita.
Jos siirrymme ajassa taaksepäin, meidän on unohdettava nykyiset asfalttitiet ja betoniseinät. Sata tai kaksisataa vuotta sitten tämä alue oli osa karua rannikkomaisemaa, jossa elämä oli kovaa ja arki määräytyi vuoroveden ja sään mukaan. Otsalahan on ollut strateginen piste, paikka, josta on valvottu merta ja varmistettu kulkureitit. Kuvitelkaa tähän rantaan soutuveneitä, joiden soutajat ovat palanneet kalastuksesta tai tuoneet uutisia kaukaisilta saarilta. Tämä leikkipaikka, jossa lapset nyt juoksevat vapaana, on saattanut olla aikoinaan paikka, jossa on pidetty vahtia tai levätty raskaan työn jälkeen. Kaupunkihistoriallisesti tämä alue on kokenut valtavan muutoksen: villistä luonnosta ja kalastajien pihoista on tullut osa järjestäytynyttä kaupunkia. Silti, jos katsotte tarkkaan maastoa, näette, ettei luonto ole täysin antautunut. Se on vain vetäytynyt taaksepäin, jättäen meille nämä puistokaistaleet muistuttamaan siitä, mikä täällä oli ensin.
Mutta historiankirjat kertovat vain pintaraapaisun. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut hiljainen puhe siitä, että Otsolahden syvyyksissä ja näiden puiden juurilla asuu jotain, mitä ei voi selittää tieteellä. Sanotaan, että kun sumu nousee lahdesta ja peittää rannan, voi kuulla kaukaisia kuiskaajia. Jotkut uskovat, että täällä on kulkenut muinaisia polkuja, joita pitkin on kuljetettu salaisuuksia, joita ei saanut kirjoittaa ylös. On kerrottu tarinoita hylätyistä merenkulkijoista, jotka eivät koskaan löytäneet tietään kotiin, ja joiden henget vaeltavat vieläkin näiden mäntyjen varjossa. Leikkipaikalla tämä myytti saa uuden muodon: lapset aistivat usein asioita, joita me aikuiset emme enää näe. He löytävät "aarteita" ja puhuvat näkymättömistä ystävistä, mikä saa minut miettimään, onko tämä paikka kenties portti johonkin sellaiseen, mikä on jäänyt historian hämäriin.
Nyt, kun olette kuunnelleet näitä kertomuksia, pyydän teitä katsomaan vielä kerran ympärillenne. Älkää katsoko vain leikkivälineitä, vaan katsokaa sitä valoa, joka siivilöityy lehvästön läpi. Haastan teidät etsimään oman pienen salaisuutenne tästä puistosta. Ehkä se on mielenkiintoisen muotoinen kivi tai puun runko, joka näyttää kasvavan johonkin tiettyyn suuntaan. Kun lähdette täältä, viekää mukananne tämä ajatus siitä, että jokainen neliömetri maata, jolla kävelemme, on kerrostumaa historiasta, myyteistä ja ihmiskohtaloista. Kiitos, että kuljette kanssani tämän lyhyen matkan läpi ajan ja luonnon. Toivon, että seuraavalla kerralla, kun ohitatte Otsolahdenpuiston, tunnette sen taianomaisuuden myös te.
