Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varteen, ottaa rennon asennon ja pyytää ryhmää kerääntymään ympärilleen. Hän puhuu rauhallisesti, painottaen sanoja ja antaen metsän äänien täyttää tauot.)*
Katsokaa ympärillenne. Huomaatteko, miten valo siivilöityy näiden vanhojen puiden läpi? Täällä, Menninkäisenmetsän sydämessä, ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin se olisi tiheämpää, täynnä sähköä ja muistoja. Kun astumme syvemmälle tähän vihreään katedraaliin, maailman kiire ja kaupungin melu jäävät taakseen. Kuulkaa, miten sammal vaimentaa askelemme ja miten tuuli kuiskailee lehvästössä. Tämä ei ole vain kokoelma puita ja kiviä, vaan elävä organismi, joka on hengittänyt täällä kauan ennen meitä. Tunnukaa tuo kostean mullan ja havujen tuoksu; se on metsän omaa kieltä, joka kutsuu meitä pysähtymään ja kuuntelemaan tarkasti, mitä nämä ikivanhat rungot meille yrittävät kertoa.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, ymmärrämme, että tällaiset metsäsaarekkeet ovat olleet elintärkeitä selviytymisen kannalta. Sadan ja useamman vuoden takaisina nämä metsät eivät olleet vain virkistysalueita, vaan ne olivat koti ja ruokakomero. Täällä on kuljettu salaisia polkuja, kun on etsitty marjoja, sieniä ja lääkekasveja, joita ei muualta löytynyt. Historiallisesti tällaiset paikat ovat toimineet rajanvetona tunnetun kylämaailman ja tuntemattoman erämaan välillä. Ihmiset tiesivät, että metsään mennessään he astuivat toiseen valtakuntaan, jossa vallitsevat eri lait kuin ihmisten maailmassa. Täällä on kulkenut metsämiehiä, korjuuntekijöitä ja ehkäpä jopa niitä, jotka halusivat kadota hetkeksi näkyvistä. Jokainen kaareva juuri ja sammaleinen kivi on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, ja ne kantavat mukanaan hiljaista tietoa ajasta, jolloin ihminen eli paljon lähempänä luonnon kiertokulkua ja sen arvaamattomuutta.
Mutta tiedättehän, että täällä ei ole koskaan ollut vain ihmisiä. Menninkäisenmetsän nimi ei ole sattumaa. Vanhat tarinat kertovat, että näiden kivenlohkareiden ja koverien puiden koloissa asuu metsän pieni kansa, menninkäiset. He eivät ole niitä satukirjojen sokerikuorrutettuja hahmoja, vaan arvoituksellisia olentoja, jotka vartioivat metsän salaisuuksia. Sanotaan, että jos kulkee täällä liian kovaäänisesti tai kunnioituksetta, menninkäiset saattavat hämärtää polut ja johdattaa kulkijan harhaan, niin kutsuttu metsänvietäminen. Mutta jos taas astuu metsään nöyränä ja hiljaa, saattaa menninkäinen jättää merkkinä pienen kiven polulle tai ohjata löytämään jotain arvokasta. Se on ikiaikainen sopimus: me saamme vierailla täällä, kunhan muistamme, kuka on tämän valtakunnan todellinen isäntä.
Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, kutsun teidät jatkamaan matkaa omaan tahtiinne. Kävelkää hitaasti, koskettakaa puun kuorta ja katsokaa tarkasti niiden kivien väleihin – ehkäpä joku teistä näkee vilauksen jostakin, mikä ei kuulu tähän maailmaan. Muistakaa pitää äänenpainonne matalana, jotta ette herätä metsän nukkuvia asukkaita. Pysähtykää siellä, missä tunnette itsenne tervetulleiksi. Kiitos, kun kuljitte tänään kanssani historian ja myyttien polulla. Nauttikaa hiljaisuudesta ja olkaa varovaisia, ettette eksy menninkäisten taikoihin.
