Kuuntele opastus
(Oppaana seisotte Puijon puistikon reunalla, katsotte hetken kauas horisonttiin ja käännytte sitten hymyillen ryhmää kohti. Äänisi on rauhallinen, mutta innostunut.)
Katsokaas ympärillenne. Täällä, kun tuuli humisee mäntyjen oksissa ja kaupungin melu vaimenee kaukaisuuteen, me ollaan jotain enemmän kuin vain puistossa. Me ollaan Kuopion sydämessä, mutta samalla oven suulla pohjoiseen. Hengittäkääpä nyt kunnolla – tunnetteko tämän raikkaan, havuisen tuoksun? Se on sama tuoksu, joka on tervehtinyt täällä kulkevia jo satoja vuosia. Puijon puistikko ei oo vain vihreää aluetta kaupungin keskellä, vaan se on kuin elävä aikajana. Täällä luonto ja ihminen on kohdanneet tavalla, joka on muovannut koko tämän kaupungin identiteettiä. Täällä on sellaista pysähtynyttä rauhaa, vaikka tiedetään, että alapuolella kaupunki sykkii omaa tahtiaan.
Mutta jos me mennään historiassa taaksepäin, niin täältä ei löytynyt alun perin siistejä polkuja tai puistonpenkkejä. Puijo on ollut strateginen paikka jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Milittääkää nyt, miten täällä on nähty ja valvottu ympäröiviä vesistöjä. Puijo on ollut tähystyspaikka, turvapaikka ja myöhemmin sitten Kuopion kansallisen heräämisen symboli. 1800-luvulla, kun kansallismielisyys alkoi kukoistaa, Puijo muuttui tavallisesta kukkulasta pyhätöksi. Täällä on koettu suuria tunteita, pidetty puheita ja haaveiltu Suomen tulevaisuudesta. Tämä puistikko on nähnyt, kuinka pieni kauppala on kasvanut moderniksi keskukseksi, mutta samalla se on säilyttänyt tämän metsäisen sielunsa. Se on toiminut hengähdyspaikkana kaikille niille, jotka on halunnut paeta arjen kiireitä ja hakea voimaa luonnosta, aivan kuten me teemme nyt.
Ja tässä kohtaa mä kerron teille jotain, mitä ei kaikissa oppaissa lue. Puijon ympärillä liikkuu paljon tarinoita, ja monet sanovat, että täällä luonnon ja henkimaailman raja on poikkeuksellisen ohut. Vanhat paikalliset kuiskailevat, että puistikon syvissä kohdissa, siellä missä sammal on paksuinta ja varjot pisimpiä, asuu metsän henget, jotka vartioivat kukkulaa. On sanottu, että jos hiljenee tarpeeksi ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla menneiden sukupolvien kaikuja – ehkäpä niitä nuoria idealisteja, jotka nousivat tänne katsomaan maailmaa ja uskomaan mahdottomaan. Se on sellainen näkymätön kerros, joka tekee tästä paikasta mystisen. Se ei oo vain puita ja kiviä, vaan tää on muistojen ja myyttien säilytyspaikka, joka hengittää meidän mukana.
Nyt mä ehdotan, että me ei vaan puhuta, vaan me lähdetään kokemaan tämä itse. Mennäänpä hieman syvemmälle puistikkoon, katsotaan ne vanhimmat puut ja katsotaan, löytyykö meidänkin matkalta jokin oma salaisuus tai rauhan hetki. Muistakaa, että tässä puistossa kiire on kielletty. Anna jalkojen kulkea omaa tahtiaan ja silmien löytää yksityiskohtia, joita ei huomaa ohikajuessa. Tervetuloa nauttimaan Puijon sielusta, katsotaan yhdessä, mitä tämä metsä meille tänään kertoo.