Luku 1
Tervetuloa mukaan, hyvät matkailijat. Ottakaa hetki aikaa ja hengittäkää syvään. Tunnutteko sen? Se on tuo meren tuoma raikkaus, joka sekoittuu leikatun nurmikon ja kaupungin sykkeeseen. Seisomme nyt Lauttasaaren liikuntapuistossa, paikassa, joka ensisilmäyksellä näyttää vain modernilta urheilukenttien ja hiekkapohjaisten polkujen kokonaisuudelta. Mutta jos suljette silmänne ja kuuntelette tarkkaan, voitte melkein kuulla historian kaiut. Täällä, missä nykyään kuuluu jalkapallokenkien kolina ja lasten nauru, on joskus vallinnut aivan erilainen rauha. Lauttasaari on aina ollut eräänlainen saareke suurkaupungin keskellä, paikka, jossa luonto ja urbaani kehitys ovat käyneet jatkuvaa vuoropuhelua. Täällä tuntee olevansa lähellä merta, mutta silti osa Helsingin sykettä.
Katsokaapa ympärillenne. Tämä alue ei ole aina ollut tarkasti rajattuja urheilukenttiä. Jos kelaisimme aikaa taaksepäin, näkisimme täällä karumpaa rannikkomaisemaa, kalliota ja tiheää pensaikkoa. Lauttasaari itsessään on ollut pitkään kaupungin reunamilla sijaitseva levähdyspaikka, ja kun Helsinki alkoi kasvaa räjähdysmäisesti 1900-luvun alkupuolella, saaren merkitys muuttui. Liikuntapuiston kaltaiset alueet syntyivät tarpeesta antaa kasvavalle kaupungistolle happea. Täällä on kohdattu tuhansia helsinkiläisiä, jotka ovat tulleet hakemaan terveyttä ja virkistystä. Alue heijastaa hienosti Suomen sodanjälkeistä uskoa terveyteen ja liikuntaan; se oli aikaa, jolloin urheilukentät olivat yhteisöllisyyden temppeleitä. Täällä on hienoteltu, hikoiltu ja voitettu, ja jokainen nurmikon neliö kantaa mukanaan tuhansien pienten henkilökohtaisten voittojen muistoja. Se on kaupunkisuunnittelua, jossa ihminen on asetettu keskiöön.
Mutta jokaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei löydy virallisista kaupunkikronikoista. Sanotaan, että saaren kallioperustuksissa ja vanhojen puiden katveessa asuu vielä muistoja ajalta, jolloin täällä kulki salaisia polkuja ja hylättyjä rannikkopolkuja. Paikalliset legendat kuiskailevat, että saaren rannoilla on nähty outoja valoja sumuisina syysiltoina, ja jotkut uskovat, että täällä on kulkenut kulkureittejä, joita ei ole merkitty mihinkään karttaan. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun kävelee puiston reunoilla hämärän laskeutuessa, tuntee helposti, että joku tai jokin tarkkailee kulkijaa kallioiden takaa. Se on se mystinen puoli Lauttasaarta, joka muistuttaa meitä siitä, että vaikka kaupunki rakentaa päälle, maa itse ei koskaan unohda menneisyyttään.
Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja myyttien läpi, kutsun teidät katsomaan ympärillenne vielä kerran. Katsokaa, miten aurinko leikkii puiden lehvistössä ja miten meri kimaltelee tuolla kaukana. Tämä puisto ei ole vain hiekkaa ja ruohoa, vaan se on elävä organismi, joka hengittää kanssamme. Toivon, että seuraavalla kerralla, kun kuljette näillä poluilla, ette näe vain liikuntapaikkaa, vaan tunnette sen kerroksellisuuden, joka tekee tästä paikasta erityisen. Kiitos, että olitte mukana tällä pienellä aikamatkalla. Nyt on aika antaa teidän jatkaa matkanne ja kenties luoda omia tarinoitanne tälle upealle saarelle. Nauttikaa päivästä!
