Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston reunalle, vetää syvään henkeä ja kääntyy ryhmää kohti lempeästi hymyillen.)
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko teistä, miten ilma muuttuu täällä? Tässä me nyt seisomme Hollolan puistossa, missä kaupungin kiire jää jonnekin kauas taustalle ja luonto ottaa vallan. Kun suljettaan silmät, voi melkein kuulla, miten lehdet kuiskailevat tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä. Täällä ei ole kyse vain puista ja poluista, vaan tästä erityisestä rauhasta, joka kietoutuu ympärillemme kuin vanha, pehmeä villapeitto. On jotain pysäyttävää siinä, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten maa tuntuu joustavalta jalkojen alla. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan astumme sisään elävään arkistoon, jossa jokainen vanha puunrunko ja sammalpeite kantaa mukanaan palasen Hollolan sielua.
Jos menemme syvemmälle historian hämärään, niin tässä puistossa näkyy hienosti se, miten ihminen ja luonto ovat täällä aina käyneet jatkuvaa vuoropuhelua. Alun perin nämä maat ovat olleet osa laajempaa kulttuurimaisemaa, jossa maatalous ja metsät ovat kohdanneet. Hollola on ollut merkittävä keskus, ja tällaiset puistoalueet on usein suunniteltu tarjoamaan hengähdyspaikka, mutta samalla ne ovat heijastaneet aikansa ihanteita siitä, mikä on kaunista ja arvokasta. Kun katsotte noita massiivisia puita, ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan. Ne ovat todistaneet ajan, jolloin täällä kuljettiin vielä hevoskärryillä ja kun puistossa käveltiin sunnuntaisin parhaimmissa vaatteissa nauttimassa raikkaasta ilmasta. Tämä paikka on toiminut turvapaikkana ja kohtaamispaikkana, ja vaikka ympäröivä maailma on muuttunut teolliseksi ja digitalisoituneeksi, tämä puisto on säilyttänyt oman, hitaan rytminsä. Se on kuin ankkuri, joka pitää meidät kiinni juurissamme.
Mutta tiedättehän te, että jokaisessa vanhassa puistossa on myös omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita siitä, mitä näiden varjoisimpien polkujen päässä oikeasti sijaitsee. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on poikkeuksellisen ohut. On kerrottu huhuja vanhoista kätköistä ja ehkäpä jopa henkien läsnäolosta, jotka vartioivat puiston rauhaa. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun kulkee täällä hämärän aikaan ja tuuli humisee puiden latvoissa, on helppo uskoa, että joku tai jokin seuraa meitä lempeästi. Se on sellaista myyttistä kerrostumaa, joka tekee luontokokemuksesta jotain enemmän kuin vain biologisen havainnon. Se antaa puistolle mystiikkaa, joka kutsuu meitä pysähtymään ja kuuntelemaan tarkemmin.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän polun, haluan haastaa teidät. Älkää vain kävelkö takaisin, vaan etsikää matkalla se yksi paikka, jossa tunnette itsenne kaikkein rauhallisimmaksi. Pysähtykää siinä hetkeksi ja miettikää, mitä te jättäisitte jälkeenne tähän paikkaan, jotta sata vuotta tästä eteenpäin joku muu voisi tuntea samanlaista yhteyttä luontoon kuin me tänään. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen historian ja luonnon matkan läpi. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkaa omassa tahdinnassanne, mutta muistakaa antaa puiston puhua teille.