Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja viittaa kädellään ympäröivään metsään ja veden kimmellykseen.)
Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty hiljaisuus, joka ei ole oikeastaan hiljaisuutta, vaan tuhansien pienten äänien yhteissoittoa. Me olemme nyt Tikankolon puistossa, paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on itsessään tarina. Kun seisotte tässä, sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa, kuinka ilma tuoksuu kostealta sammaleelta ja vanhalta puulta. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ikään kuin metsä hengittäisi hitaammin kuin me kaupungissa. Tämä ei ole vain puisto tai virkistysalue, vaan se on eräänlainen vihreä aikakone, joka kantaa mukanaan muistoja ajalta, jolloin ihminen ja luonto elivät paljon tiiviimmässä, joskin joskus kovin ankarassa symbioosissa.
Jos menemme syvemmälle historian kerroksiin, niin Tikankolon kaltaiset paikat ovat olleet elintärkeitä selviytymisen kannalta. Ennen kuin meillä oli kauppoja ja teitä, nämä kolot, puronvarret ja metsiköt olivat alueen valtimoita. Täällä on liikkunut metsästäjiä, kalastajia ja kenties salakuljettajiakin, jotka tunsivat jokaisen kiven ja puun muodon. Voitte kuvitella, kuinka täällä on huhuttu puita ja pystytetty väliaikaisia leirejä. Historiallisesti tällaiset luonnonlähtymät ovat toimineet kohtaamispaikkoina, joissa on vaihdettu uutisia ja tavaroita kaukana viranomaisten valvovista silmistä. Se on ollut sellaista arkista selviytymistä, jossa jokainen tikan huuto tai oksan rouskahdus on kertonut jotain tärkeää. Luonto on ollut sekä antelias emme että armoton vastustaja, ja juuri se jännite tekee tästä paikasta niin latautuneen.
Mutta tiedättehän, että jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Tikankolon ympärille on ajan saatossa kietoutunut tarinoita, jotka eivät välttämättä löydy historiankirjoista, mutta jotka elävät paikallisten muistissa. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa raja näkyvän maailman ja jotain muun välillä on ohuempi. Ehkä se on vain metsän luoma optinen harha tai tuulen vihellys puissa, mutta monet ovat kertoneet tuntevansa itsensä tarkkailluksi, kun he ovat kulkeneet täällä yksin hämärän aikaan. Onko täällä vaeltanut metsänhenkiä vai kenties menneiden sukupolvien kaikuja, jotka eivät ole vielä halunneet lähteä? Nämä myytit kertovat meille siitä kunnioituksesta, jota ihminen on aina tuntenut villiä luontoa kohtaan – se on ollut pelkoa, kyllä, mutta samalla syvää ihailua ja kunnioitusta.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, haluan teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Älkää vain kävelkö polkua pitkin, vaan pysähtykää välillä, laskekaa kätensä puun runkoon tai kuunnelkaa veden solinaa aivan läheltä. Anna tämän paikan puhua sinulle. Tikankolon puisto ei vaadi meiltä mitään muuta kuin läsnäoloa. Kun lähdemme täältä, viekää mukananne pala tätä rauhaa ja muistakaa, että me olemme vain vieraita tässä ikiaikaisessa tarinassa. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän polun, ja pysykää nyt tarkkana – katsokaas, tuolla edessä alkaa polku, joka vie meidät vielä syvemmälle metsän syleilyyn.
