Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston reunalle, vetää syvään henkeä ja viittoo ryhmää lähemmäs, ääni on kutsuva ja rauhallinen.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun astumme Allotrianpuiston siimeksessä. Täällä kaupungin kiire vaihtuu lehtien suhinaan ja maan tuoksuun. On jotain maagista siinä, miten luonto on ottanut tämän paikan haltuunsa, mutta silti tuntuu, että puistolla on muisti. Se ei ole vain kokoelma puita ja polkuja, vaan se on kuin elävä arkisto. Kun aurinko siivilöityy lehvästön läpi ja luo pitkiä varjoja maahan, on helppo kuvitella, että aika pysähtyy tai kenties jopa kääntyy taaksepäin. Olemme nyt paikassa, jossa kaupunkimaisema ja villi luonto kohtaavat, ja juuri tässä rajapinnassa asuvat ne tarinat, joita emme aina lue historiankirjoista.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että maa jalkojemme alla on nähnyt monet eri aikakaudet. Ennen kuin tämä alue oli puisto, se on ollut osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ihminen on yrittänyt sovittaa elämänsä luonnon ehtoihin. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on liikuttu jo kauan ennen nykyaikaista infrastruktuuria. Allotrianpuisto edustaa sitä jatkumoa, jossa vanhat maankäyttötavat ja kaupungin laajeneminen ovat kohdanneet. Historian harrastajana minua kiehtoo erityisesti se, miten tällaiset viheralueet ovat toimineet hengähdyspaikkoina ja kohtaamispaikkoina eri yhteiskuntaluokille. Täällä on kuljettu sunnuntaikävelyillä, käyty salaisia keskusteluja ja ehkäpä suunniteltu tulevaisuutta aikana, jolloin maailma oli vielä hitaampi. Puiston vanhimmat puut ovat olleet todistajina kaupungin kasvulle, ne ovat nähneet, kuinka ympäröivä maailma on muuttunut kiveksi ja teräkseksi, kun taas ne itse ovat pysyneet juuriltaan kiinni menneisyydessä.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös se puoli, jota ei dokumentoida virallisiin arkistoihin. Allotrianpuistoon liittyy tietty mystiikka,lailla jokaisessa vanhassa puistossa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu tarinoita piilotetuista poluista ja paikoista, jotka tuntuvat katoavan näkyvistä, jos niitä ei etsi oikealla asenteella. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa ilma tuntuu tiheämmältä ja hiljaisuus syvemmältä, ikään kuin jokin näkymätön voima vartioisi aluetta. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä todella jäänteitä jostain, mitä ei ole koskaan täysin pyyhitty pois? Ehkäpä kyse on vain luonnon omasta mysteeristä, mutta juuri nuo urbaanit legendat tekevät tästä paikasta elävän. Ne muistuttavat meitä siitä, että vaikka me luulemme hallitsevamme ympäristöämme, luonnossa on aina huoneita, joihin meillä ei ole avainta.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haluan teidät pysähtymään vielä hetkeksi. Kuulkaa tuota tuulta ja katsokaa, miten valo leikkii puiden välissä. Allotrianpuisto ei ole vain kohde kartalla, vaan se on kutsu hidastaa ja kuunnella. Kehotan teitä jatkamaan matkaa omassa tahdissa, eksymään tarkoituksella jollekin sivupolulle ja etsimään omaa yhteyttänne tähän paikkaan. Kuka tietää, mitä teidän silmänne näkevät tai mitä tarinoita te löydätte lehvästön alta. Kiitos, että kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt puisto on teidän.